Kiusaaminen

En nyt muista oonko omistanut tälle aiheelle koskaan kokonaista postausta, mutta sain koulussa idean että kirjoitan tästä nyt. Puhuimme siis koulussa kiusaamisesta ja katsottiin muutamat videot. Vaikka aihe on mielenkiintoinen, niin silti se on mulle todella ahdistava koska mua tosiaan on kiusattu oikeastaan aina. Peruskoulussa pahiten. Monesti ollaan koulussa puhuttu kiusaamisesta, ja aina on saanut huulta purra etten oo alkanut kesken tunnin itkemään, kun voin niin hyvin samaistua noihin videoihin mitä katsotaan ja ymmärrän hyvin mistä puhutaan. Tänään katsottiin Mintun tarina Youtubesta minkä oonkin tänne jo aikaisemminkin linkittänyt, mutta laitanpa uudestaan niin kaikki tietävät mistä puhutaan. Pystyn niin samaistumaan Minttuun, ikävä kyllä. Youtubesta löytyy paljon erillaisia kiusaamisvideoita kun etsii, niitä olen myös tänne aikaisemminkin laittanut. Jokainen niistä saa mut itkemään.

Koko peruskoulun ajan mua haukuttiin, pari kertaa mua lyötiin, heitettiin lumipalloilla, naurettiin aina kun kävelin ohi, menin luokkaan, mun tavaroita varasteltiin, mut jätettiin yksin, musta leviteltiin juttuja jne. Ikinä mulle ei ole selvinnyt kunnon syytä sille miksi mua alettiin kiusaamaan. Olinko vaan niin helppo kohde koska olin ujo tyttö maalta. Vaikka mä kuinka haluaisin antaa kiusaajilleni anteeksi, jotta mun olisi (ehkä) helpompi jatkaa eteenpäin, mä en vaan pysty. Mä en voi sietää heitä silmissäni. Toisaalta en olisi ehkä samanlainen ihminen ilman kiusaamistaustaa, mutta silti veikkaisin että olisin paljon onnellisempi ja avoimempi ilman tätä taakkaa.

Pystyin niin samaistumaan muistiinpanoihin jotka koulussa kirjoitettiin, kiusaamisella on yhteys ahdistuneisuuteen, huonoon itsetuntoon, kielteiseen minäkuvaan ja masentuneisuuteen. Itsellänihän on nuo kaikki. Lisäksi vielä syömishäiriö. Huonon itsetunnon takia, mun on todella vaikeaa lähestyä uusia ihmisiä, varmasti moni ihmettelee että miten voin sitten opiskella lähihoitajaksi, no hoitajan roolissa mulla on syy lähestyä ihmisiä enkä silloin pahemmin mieti mitä muut musta ajattelee. Kielteinen minäkuva näkyy edelleen, välillä tunnen itseni ihan nätiksi ja mietin että hitsi oon tänään valinnut hyvät vaatteet päälle kun on niin rento olo ja näin. Mutta sitten tulee vastaan mun vihollinen, peili. Aina kun katson peiliin nään sen rikkinäisen ja masentuneen pikkutytön. Löydän aina itsestäni jotain negatiivista. Välillä kun oon meikannut vaikka juhliin on tullut fiilis että miksi hitossa meikkaan koska ei rumasta saa kaunista edes meikeillä. Mun on myös todella vaikeaa uskoa jos joku sanoo mulle että olen kaunis, ajattelen aina että siinä on jotain taka-ajatuksia. Ahdistuksestakin on hyvin vaikeaa päästä eroon, julkisilla paikoilla tuntuu että kaikki tuijottaa ja yleensä, varsinkin teinien ja myös ihan munkin ikäluokkaa olevien parissa on alkanut järkyttävä supina kun oon kävellyt ohitse. Voihan se olla että ei ne välttämättä edes musta puhu, mutta pari selvää tapausta on ollut. Mun perään on myös huudeltu kaikkea sontaa. Mua ahdistaa myös paljon istua julkisilla paikoilla yksin, sen takia räpläänkin paljon kännykkää jos joudun istumaan yksin, en uskalla katsoa ihmisiä ja ajattelen että ne nauraa mulle että istun yksin koska eihän mulla voi olla kavereita. 

Ihmettelen kyllä sitä että mua ei vielä päiväkodissa kiusattu, mutta heti kun aloitin ykkösluokan niin alkoi myös kiusaaminen. No mulle oli kotona opetettu että jos mua kiusataan koulussa niin siitä on kerrottava opettajille. No ekana vuonna kerroinkin mun opettajalle joka otti kiusaajat kerran puhutteluun ja sanoi vain että hyi pojat, ja asia jäi siihen ja homma jatkui seuraavana päivänä pahempana koska olin kertonut opettajalle. Ekana ja tokana kouluvuotena meillä oli sama idiootti opettaja. Kerroin silloin jopa kiusaamisesta kotona, ja äitini raivosikin opettajalle että tekee asialle jotain, mutta ei hänellä ollut aikaa. Myöskään kiusaajien vanhemmat eivät tehneet asialle mitään vaikka vanhempani heidänkin kanssaan keskustelivat.

Kolmosluokan alkaessa olin erittäin tyytyväinen kun opettajamme jäi vuorotteluvapaalle (?) ja meille tuli vuodeksi sijainen. Sijainen oli aivan mahtava, sain tarvitsemaani tukiopetusta ja hän laittoi kiusaajat todellakin kuriin. Edelleenkin tämä sijainen on mun ala-aste aikojen lempiopettaja. Sinä vuonna kiusaaminen hellitti hiukan, kun pojat tiesivät joutuvansa koville jos mua kiusaavat. Siirryttiin sitten nelosluokalle ja meille tuli uusi opettaja, ensimmäinen miesopettaja koskaan, no kaiken lisäksi tämä opettaja oli isäni kaveri niin enhän mä nyt sille mene itkemään että pojat kiusaa mua. Nelosluokasta muistan hyvin sen kun tulin kotiin ja äiti paistoi lettuja, no se mun lettu sitten hajosi kun äiti sitä nosti pannulta lautaselle niin mä juoksin vaa nurkkaan itkemään ja äiti alko nauramaan että ei se nyt noin vakavaa ole jos lettu hajoaa. Oikeasti en itkenyt lettua, vaan sinä päivänä mua oli mm. lyöty ja haukuttu lyttyyn. Se oli mun ensimmäinen romahdus kiusaamisen johdosta. Sitä en kyllä muista että selvisikö porukoille koskaan mitä oikeasti itkin, itkin nimittäin ainakin tunnin. Mä vaan odotin että ala-aste loppuu ja pääsen tyhmistä opettajista eroon. Sijainen oli ainut joka koko kuuden vuoden aikana oikeasti puuttui kiusaamiseen. Mun kiusaamista ehkä pahensi sekin että olin yksi nopeimmin kehittyvistä tytöistä, mulle oli jo ala- asteella kasvanut rinnat ja tietenkin sain ekat rintsikat, joiden olkaimia pojat paukuttivat aina kun kävelivät ohitse. Niin ja sain mä ala-asteella silmälasitkin. Monesti sanoin kiusaajilleni vastaan, mutta mulle vaan naurettiin.

Ylä- asteella kiusaaminen oli oikeastaan vaan henkistä. Mulle naurettiin aina, osoteltiin, haukuttiin, seiskalla jos mun ainut kaveri oli kipeä olin aina yksin, ne välitunnit oli niin hiton pitkiä, tuntui ettei ne lopu koskaan. Kukaan ei koskaan halunnut tulla pitämään mulle seuraa vaikka varmasti näki kuinka yksinäinen olin nurkassa potkiessani kiviä. No sitten meille muodostui se meidän jengi, joka meillä oikeastaan on edelleenkin. Silti vaikka olin saanut kavereita, mua kiusattiin, koska olin kuitenkin erillainen kuin muut. Jos esimerkiksi liikunnantunneilla oli kaksi kapteenia jotka sai valita joukkueensa olin AINA viimeinen. Kyllä siinä tuli vähän syrjitty fiilis. Kaikista kamalinta oli kun mulla murtu jalka ja sain kepit. No tietenkään mun ei tarvinnut osallistua liikuntatunneille, kun en mitään pystynyt tekemään, joten välillä menin kouluun vasta yhteentoista. Kerran mun taksi oli myöhässä joten myöhästyinkin koulusta, sillon oli kova juttu hengailla tuulikaapeissa, no nää "kovispojat" olivat laittaneet JOKA IKISEN koulun oven lukkoon. Siinä mä sitten linkutin kepeillä ympäri pihaa kokeilemassa ovia. Meinasin jo heittää kepit nurkkaan ja alkaa itkemään kun pihaan kurvasi koulunkäyntiavustajan auto. Hän ihmetteli että miksi olen yksin pihalla, sanoin että kaikki ovet on lukossa niin en ole päässyt sisälle, no hän vain ihmetteli että miten se voi olla mahdollista. Hitto kun en silloin sanonut ketkä pissapäät ne oli lukinnut. Normaalisti koulu alkoi yhdeksältä, ja tietenkin mun taksi oli aina koululla juuri yhdeksän aikaan ja se ajoi aina sen oven eteen missä oli nää "kovispojat" ja se niiden ovi oli aina lukossa. Pari ensimmäistä kertaa kävin ovea kokeilemassa ja nää vaan nauro ikkunan takana kun yritin saada ovea auki, loppujen lopuksi jouduin kiertämään kauemmasta ovesta. Mutta kaikille muille avattiin ovi ja aina kun olin päässyt sisälle ovi avattiin lukosta ja naurettiin vaan kun linkutan ohi keppieni kanssa. Mä en vaan ymmärrä että mitä hauskaa tossakin nyt oikein on ollut?!

Ylä- asteella mua myös heitettiin lumipallolla suoraan silmään, no se sattui ihan kivasti, niin aloin sitten itkemään, se on ollut ainoa kerta kun oon koulussa itkenyt, no lähdin sitten vessaan kesken välitunnin ja meillähän oli kiellettyä olla sisällä välitunneilla. No siinä kun itkien oon vessaan menossa tulee käytävällä välituntivalvoja vastaan ja alkaa huutamaan mulle että mitä teen sisällä kun nyt on välitunti heti ulos. Sanoin olevani menossa vessaan, no tää välituntivalvoja tuli vessankopin taakse varmistamaan että käyn vain vessassa. Koskaan tää valvoja ei kysynyt että hei miksi sä itket. Kukaan ei myöskään halunnut istua mun vieressä ja musta supistiin tunneillakin, harvoin uskalsin sen takia edes viitata kun pelkäsin että vastaan väärin ja mulle nauretaan taas. Yritin olla vahvempi kuin kiusaajani, mutta kuitenkin masennuin ja jouduin kuraattorin puheille. En myöntänyt edes ystävilleni miksi todella siellä olin, nauroin vain että terveydenhoitaja mut sinne pakotti jostain ihmeen syystä.  

Ei mun kiusaajat olleet pelkästään poikia, kiusasi tytötkin. Poikien kiusaaminen oli näkyvämpää, kuten koulussakin puhuttiin tyttöjen kiusaamista on vaikeampi tunnistaa kuin poikien, koska pojat kiusaavat yleensä fyysisesti. Sekin että jotain ihmistä kiusataan sun porukassa ja sä vaan katsot sivusta on kiusaamista, jos sä et puutu tilanteeseen olet yksi kiusaajista.

Mun mielestä kiusaaminen on raukkamaista, se vain osoittaa kuinka lapsellinen olet. Ja olet epävarma itsestäsi ja sun on haettava hyväksyntää kiusaamisella. Ajattelet että kiusaamalla saat ystäviä, väärin et saa, karkoitat ne viimeisetkin ystävät. Meidän naapurissa asui jonkun aikaa joku 10v. tyttö joka kiusasi aina mun pikkuveljeä kun ne odotti tienlaidassa taksia, no mun pikkuveli kerran siitä mainitsi, lähdin tarkoituksella paaaljon aikaisemmin kouluun mitä oikeasti piti ja haukuin tytön lyttyyn, sanoin että jos vielä kerran kuulen että se kiusaa mun pikkuveljeä niin kerron meidän äidille ja se puhuu sen tytön äidille, ja siitä ei hyvä heilu. Ja sanoin myös että tyttö joutuu uudestaan keskustelemaan asiasta myös mun kanssa, näytin mistä kana pissii. Meni tyttö muuten hiljaseksi eikä sen jälkeen veljeäni kiusannut! Jos satutat mun läheistä satutat myös mua. 

Miettikää oikeasti tutkimusten mukaan JOKAISESSA luokassa on yksi tai kaksi oppilasta joita kiusataan. Ja kiusaamisella on aina kehityksellinen riski! Mulla on tietyllä tapaa heikot sosiaaliset taidot, meen aina lukkoon jos joku kaverin kaveri tulee porukkaan, tämäkin juurtaa juurensa kiusaamisesta, en päässyt pienenä harjoittamaan sosiaalisia taitojani, joten nyt ne ovat tietyllä tapaa puutteelliset. Ja todellakin kiusaaminen seuraa sua lopun elämääsi. Et sä pysty unohtamaan sellaisia asioita vaikka sä kuinka haluaisit. Mut on myös pistänyt miettimään kun oon katsellut noita mun tekstien katselukertoja, kaikki kirjoitukset jotka käsittelevät kiusaamista, masennusta, itsetuntoa, ahdistusta ja syömishäiriötä on niitä katsottu satoja kertoja. Oon myös saanut kommentin missä on mainittu suoraan että on googletettu kiusaamista. Musta on ollut kamalaa katsoa päiväkotiharjoitteluissa että yhä nuoremmilla tytöillä on jo ulkonäköpaineita ja epävarmuutta, ja kiusaaminen on todella yleistä päiväkodissa. Mulla on ollut aina päiväkodissa tiukka suhtautuminen kiusaamiseen, todellakin menen heti väliin jos kiusaamista näen. On muuten oltu aika kilttinä sen jälkeen kun mun kanssa on keskusteltu asiasta. :D

Monesti ollaan saatu lehdistä lukea kuinka joku on kiusattu hengiltä. Liian monta kertaa. Yhä nuoremmat tekevät itsemurhia. Se on aivan järkyttävää! Jos et uskalla puhua kenellekkään tai sulla ei ole ketään kelle puhua niin kokeile kirjoittaa päiväkirjaa, kirjeitä jotka voit vaikka repiä sen jälkeen tai kokeile tätä paikkaa. Lupaan että ne auttaa ainakin hetkeksi. Parasta tietysti olisi keskustella asiasta vaikka terveydenhoitajan kanssa. 

Mun suurin toive tällä hetkellä on olla vielä jonain päivänä onnellinen ja kokonainen nuori nainen.

Tää on mun blogin varmaan pisin teksti :D Onko teillä kokemuksia kiusaamisesta? Jos on millaisia? Miten se vaikutti teihin?