Ennen lomaa mulla oli järkyttävä ahdistus, kun papan kuoleman vuosipäivä lähestyi. Koulu kärsi niin pahasti että jouduin "puhutteluun" poissaoloista. Mua ei vaan jaksanut kiinnostaa, vaikka tiedän että tää on oikeesti se ala josta nautin niin paljon, melkein jopa rakastan. Ahdistusta ja stressiä lisäsi vaan se että tenttejä ja tehtäviä saatiin koko ajan lisää, aina vaan laajempia ja tuntui että meiltä vaaditaan ihan liikaa. Joo, on ollut myös oma syy kun jätän kaiken viime tinkaan. Mulla on kuukausi aikaa tehdä portfolio koko vuodesta, oon tehnyt kymmenistä tehtävistä vain yhden, ja kyllä, käyppä tässä samalla sitten töissä ja koulussa, ja vapaa- aikakin olisi ihan kiva asia. Mutta musta tuntuu että vapaa-ajalle saa heittää hyvästit pariksi kuukaudeksi, kaikki vapaat viikonloput ja illat pitää istua koneella tehden niitä samperin tehtäviä. Alkuun toi koulumatkakaan ei tuntunut missään, nyt oon huomannut että mulla on paikat ihan jumissa ja on muutenkin alkanut pännimään toi ravaaminen. Nykyään mun on pakko nukkua koulun jälkeen parin tunnin päikkärit tai oon todella kiukkunen koko loppupäivän.
Musta tuntuu että ekat kaksi kouluvuotta meni tosi nopeasti ja meillä oli hauskaa, vaikka luokka olikin jakautunut kolmeen. Loppujen lopuksi oltiin kuitenkin tietyllä tavalla jotenkin saman tyylisiä ihmisiä. Mietin erikoistumisvaihtoehtoa silloin muutamaan otteeseen, mietin sitä että mitä jos en saa yhtä ihania ystäviä uudesta koulusta mitä silloisessa koulussani olin saanut. Koska kuitenkin luokan ilmapiirillä on todella suuri vaikutus oppimisessa, vanhassa koulussa meillä oli kannustava ilmapiiri, mutta nykyään tuntuu että jos et pääsee tentitä läpi tai oot ollut useamman päivän poissa sua katellaan nenän vartta pitkin. Päätin kuitenkin että seuraan unelmaani, ja kyllä hyvä valinta oli koska vaikka ihmiset olisivat olleet mukavia en olisi kestänyt käydä vuotta sairaanhoitoa ja huolenpitoa.
Jännitin syksyllä koulun alkua enemmän kuin ekana vuonna, koska nyt oli ihan uusi paikkakunta ja koulu. Oon aluksi aina hiljainen ja tarkkailen, mutta kun mut oppii tuntemaan en oo sekunttiakaan hiljaa ja oon todella kovaääninen persoona. Moni vanha luokkalainen mulle sanoinkin että olet vaan ihana positiivinen ittes niin hurmaat kaikki siellä uudessa koulussa. No yritinkin olla ensimmäisinä viikkoina se positiivinen innokas opiskelija, mutta jotenkin suurin osa on niin eri henkisiä kuin minä, etten löydä meiltä oikein mitään yhteistä. Jos jään kaksin jonkun "tuntemattoman" kanssa en osaa puhua mistään. Ja loppujen lopuksi oon kuitenkin aika sosiaalinen ihminen. Ja vaikka kuinka yritin tutustua jokaiseen, tuntui etten ollut toivottua seuraa, kaikilla oli omat pikku piirit kun olivat kuitenkin jo kaksi ensimmäistä vuotta olleet tekemisissä. Mun on aina todella vaikeaa hypätä ryhmään jossa ihmiset on jo valmiiksi ystäviä. En edes tiedä mikä siitä tekee niin vaikeaa? :o Vanhassa koulussani jos joku oli pois hänelle otettiin monisteet ja automaattisesti annettiin tuntien muistiinpanot, mutta nykyään saat lypsämällä lypsää ihmisiltä että voisiko joku ottaa materiaalit, mitä tunneilla on tehty, oliko mitään erikoista jne.. Tuntuu että luokkani on hirveän kilpailuhenkinen ja jos tentistä saa vaikka 2+ siihen ei olla tyytyväisiä vaan tavoitellaan sitä kolmosta. Jos saisin tentistä 2+, en pysyisi pöksyissäni.
En mä kuitenkaan ihan yksin koulussa ole, on mulla yksi sellanen kaveri kenen kanssa oikeastaan oon melkein koko ajan ja jos tehdään parityöskentelyä ollaan pari, istutaan luokassa vierekkäin jne. On meidän kanssa aika usein kolmaskin tyttö. Mutta jos nämä kaksi ei ole koulussa oon ihan ulapalla, en tiedä kenen kanssa olisin tauot, yritän aina tunkea johonkin porukkaan, mutta huomaa heti että porukka kattoo että mitä hittoa sä siihen tulit. Oon myös huomannut että esim. aamuisin jos oon ensimmäisiä joka on koulussa ja istun käytävällä ja luokkalaisiani tulee kouluun, he saattavat tervehtiä mutta menevät käytävän toiselle puolelle istumaan. Tulee vaan ylä-aste ajat mieleen.. Ja se ei ole kiva juttu se. Välillä niin kaipaan mun vanhaa koulua ja luokkaa, vaikka meilläkin oli luokassa ne erimielisyydet. :/
Lisäksi oon ainut mun kaveripiiristä joka asuu edelleen kotipaikkakunnalla, kaikki muut on lähteneet jo maailmalle. Okei pari kaveria asuu samalla paikkakunnalla missä mun koulu on, mutta kuitenkin toisella on työt ja toisella koulu, niin menee meilläkin menot ristiin. Ei nähdä nykyään enää niin paljon kuin ennen. Tajusin myös että oon ainut sinkku meiän kaveriporukasta, kaksi kaveria asuu jo avoliitossa. Ei mulla sinäänsä mikään kiire parisuhteeseen ole, mutta kun oon aina ollut se porukan ikuinen sinkku ja kolmas pyörä. Ymmärrän kyllä että he haluavat viettää aikaansa rakkaidensa kanssa, mutta näinä parina kuukautena oon alkanut tuntemaan itseni aika yksinäiseksi. Myöskään mun porukoita ei kiinnosta, oon monesti yrittänyt kertoa päivän tapahtumia niin ei mua kuunnella tai oon liian kiire ettei keretä kuuntelemaan. Enkä mä tarkoita että mun kanssa pitäisi nyt olla 24/7. :D Mutta toisaalta ei tätä ehkä ymmärrä jos ei itse ole kokenut. Onhan mulla ihania työkavereita ja istutaankin joskus heidän kanssaan iltaa yhdessä, mutta heilläkin on kuitenkin lapsia, miestä jne Enkä mä heidän kanssaan ihan samoista asioista keskustele kuin mun ystävien. Ennen en ollut päivästä montaa tuntia kotona, mutta nykyään tulen suurin piirtein koulusta suoraan kotiin ja istunkin loppuillan kotona. Ja välillä tuntuu että seinät kaatuu päälle ja pää hajoaa. Mä kerkeän ehkä ajattelemaan nykyään liikaa asioita.
Ahdistusta pahentaa vielä sekin, että oon aika kriittinen itseäni kohtaan. Välillä vaadin itseltäni liikaa, ja oon huomannut että nykyään jos mokaan vaikka ihan pienestikkin jotain, piiskaan itseäni siitä todella pitkään. Mun on myös todella vaikeaa välillä nukkua. Välillä taas voisin nukkua koko päivän. Onkohan mulla joku ahdistuneisuushäiriö? :o Vai johtuuko tää vaan tästä stressistä mitä tää koulu mulle aiheuttaa? Loppuuko tää kesällä? :/ Tuntuu että sydämen ympärillä olisi vanne, ja se ei pääse sykkimään vapaasti. Ihan kuin sydän lopettaisi pikkuhiljaa lyömästä. Kun tarpeeksi ahdistaa se saa mut taas masentumaan ja miettimään että en osaa mitään ja tekisi mieli heittää pyyhe kehään. Mutta mä en myöskään tietyllä tapaa osaa luovuttaa. Enkä halua pettää sitä lupausta minkä tein papalle joskus kun aloitin tän koulun, lupasin että vielä joku päivä mulla on hoitajan paperit kädessä. Ja nyt kuitenkin ollaan jo niin lähellä unelmaa.
Toivottavasti kukaan ei vetänyt herneitä nenäänsä tästä tekstistä, mutta oli pakko taas purkaa mieltänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti