Vuoden viimeiset höpötykset

Enää muutama tunti jäljellä vuotta 2014, en ymmärrä mihin tää vuosi on kadonnut. Tähän vuoteen on mahtunut paljon. Paljon iloa, surua, stressiä, ahdistusta, ikävää, tunteiden vuoristorataa on menty tämäkin vuosi. Alan ehkä pikkuhiljaa pääsemään irti siitä miehestä tietyllä tapaa, kuitenkin tietyt kappaleet ja asiat saavat muistelemaan keskusteluitamme. Tein tänään jotain mitä en ole tehnyt joulun jälkeen, kurkkasin Skypeen. Hetken pohdin onko siinä mitään järkeä, koska tiedän ettei siitä miehestä enää kuulu. Skypeen kurkattuani päätin että koitan pysyä koko tammikuun Skypestä pois, jos se auttaisi.. Kuitenkin pystyn jo hengittämään vapaammin kuin pari viikkoa sitten.. Tästäkin kiitos kuuluu eräälle ystävälleni, joka edellisen blogitekstin jälkeen, laittoi viestiä ja jaksoi piristää vaikken ollut yhtään puhetuulella. Hän jaksoi muistuttaa etten minä ole tehnyt mitään väärää ja erityisesti tämä: "sinisilmäsyyskin johtuu varmasti siitä että sä näet ihmisissä heti hyviä asioita, etkä suoraan niitä huonoja, etkä välttämättä halua ees aatella että toikin nyt satuttaa vaan heti ja joku tekee jotain." sai mut ehkä tirauttamaan jälleen parit kyyneleet, koska niin onhan toi totta. Yritän etsiä kaikesta ensin ne hyvät asiat.  Kiitos S <3 Samoiten eräs toinen ystäväni totesi kun avauduin työpaikkani ärsyttävistä asioista että täytyyhän mun olla helvetin vahva että tollasta paskaa siedän. Sekin sai mut nostamaan hiukan leukaa ylös ja toteamaan että perkele niin oonkin, ei mua noin vaan nujerreta! Kiitos A<3

Joka vuosi oon tehnyt uuden vuoden lupauksia, mutten ikinä ole pystynyt pitämään niitä. En ole edes miettinyt lupauksia tulevalle vuodelle, mutta voisin yrittää lopettaa turhista asioista murehtimisen. Tiedän että se tulee olemaan hankalaa, koska mä oon mä ja se kuuluu mun luonteeseen. Muutenkin voisin ottaa itseäni niskasta kiinni.

Katsoin eilen Sykkeen, sen sairaalaohjelman. Empä sitten säästynyt kyyneliltä silloinkaan kun tuossa uusimmassa jaksossa oli söpö pappa, jonka lapsella eikä lapsenlapsilla ollut aikaa tulla häntä katsomaan sairaalaan kun hänellä oli muutamia päiviä enää elinaikaa jäljellä. Viimeistään siinä kohtaa kun papan kassista paljastui kettukarkkeja pääsi ensimmäinen itku. Aivan kuin meidän pappa. Aloin myös pohtimaan sitä kun jaksossa pappa murehti kun kellään ei ollut aikaa käydä häntä katsomassa, mitä meidän pappa on ajatellut kun en ikinä tullut vaikka kirjeissä aina lupasin tulla. Toivottavasti pappa tiesi kuinka kovasti tahdoin olla pitämässä häntä kädestä viimesinä päivinä. <3 

Mulla tuli myös kolme vuotta täyteen tuossa mun nykysessä työpaikassa tossa 13.12, tai no oon ollut nyt 3 vuotta 4kk ja pari viikkoa päälle tuolla, jos sitä parin kuukauden taukoa ei siinä välissä lasketa. Onhan tosta tullut melkein kuin toinen koti ja ihmisistäkin vuosien aikana läheisempiä. Vaikka tuolla työpaikalla on huono maine täällä, ollaan silti puhuttu monen työkaverin kanssa että sekin riippuu omasta asenteesta paljon miten sielä viihtyy. Eilenkin sain taas esimieheltäni kehuja, multa tulee luonnostaan lisämyynnin tekeminen ja saan sillä ihmisiä ostamaan ylimäärästä. Jäin taas luukku auki katsomaan esimiestäni että mitä ihmettä. Tänäänkin kun kerroin että hänellä on kaikki tiskit keittiössä odottamassa ja kaikki paikat on täytetty niin hän sanoi että olen ollut ahkeran ja reipas. :o Ja kuulemma olen tässä kuussa ollut niin ahkera että ansaitsen tämän pitkän vapaan joka mulla alkoi tänään. Tänään tein sen, lähetin hakemuksen eteenpäin ja nyt odotellaan vain tuleeko kutsua haastatteluun. Jostain kumman syystä kun siirsin hiiren lähetä napin päälle, mua alkoi jännittämään todella paljon.

Sain myös toissapäivänä kuulla että musta tulee kummitäti. :) Huomenna olis tarkotus mennä tapaamaan pikkukääröä<3  Toivottavasti pystyn olemaan niin hyvä kummi kuin omani. Ihanaa saada myös helmikuusta postiivinen muisto, silloin olisi nääs kummipojan ristiäiset, tähän mennessä helmikuu on ollut mulle yhtä menettämistä.

Niin ja mun blogikin kerkesi tossa mun työputken aikana, 29.12 täyttämään KAKSI VUOTTA! En ihan oikeasti ikinä olisi uskonut että vielä tänäkin päivänä istun tässä ja kirjoitan tätä blogia. Tästä on tullut mulle se kaivattu harrastus ja tapa purkaa ajatuksia/murheita. Kertoa asioita joita on vaikeaa pukea sanoiksi. Kysymyspostaus jäi toteuttamatta, koska en saanut yhtään kysymystä. :( Mutta ei voi mittää, elämä jatkuu! :D Kiitos jokaiselle joka on edes yhden kirjoituksen jaksanut täältä sekavasta blogimaailmastani lukaista. :) Vaikka kirjoitan tätä pääasiassa itselleni, on mukavaa huomata että joku lukeekin tätä. :D Ja mukavaa on ollut huomata myös se että kaikki kommentit ovat olleet positiivisia! :)

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2015 KAIKILLE TÄNNE EKSYNEILLE JA PALATAAN TAAS ENSI VUONNA! <3

Tää turruttaa tunteen ja tää vie tehon

Siitä on viikko, ja oon huomannut että se vaivalla auki saatu kuori on jälleen sulkeutunut. Pidän asioita jälleen itselläni, koska en tahdo kuormittaa muita enkä tällä hetkellä edes osaisi pukea sanoiksi sitä myrskyä mikä mun pään sisällä tällä hetkellä on. Aivan kuin olisin jälleen ylä-asteella.

Joulu oli ja meni. Suoraan sanottuna oli aika paska joulu. Lopetin joulupäivä aamuna kuuden päivän putken. Ja muutenkin sain aika turhia lahjoja porukoilta ja siskolta. Oisin ottanu ne mielummin rahana. Itse en ääneen lahjoista valittanut, mutta mua ärsytti kun siskoni piti hirveän shown koska oli saanut vääränlaiset satasen lakanat. Mua otti niin päähän kun porukat on viimesiä roposiaan niihin kuluttanut ja sitten ei osata sitä arvostaa. Lahjat avattuani tuli vähän surullinenkin olo, kun tajusin ettei mun oma perhe tunne mua ollenkaan, vain yksi lahja miellytti mua jollakin tapaa, mutta sekin sai mut tuntemaan itseni lapseksi. 

Joulumieltä mulla ei ole ollut kolmeen vuoteen ja jouluruokakaan ei maistu enää yhtä hyvältä kuin ennen. Eli joulu on mulle lähinnä päivä muiden joukossa. Jo senkin takia, ettei meillä ole mitään jouluperinteitä, esim. pelattaisiin koko perheen voimin lautapelejä tai jotain muuta vastaavaa. Jokainen vain on omissa oloissaan ja tekee omia juttujaan. Tosi joulusta.

Kohta vaihtuu vuosikin. Tähän vuoteen on taas mahtunut niin paljon. Yhdeksi parhaaksi hetkeksi voi luokitella sen kun sain toteutettua unelmani ja painaa lähihoitajalakin päähäni. Eilen rupesin laskemaan että noin kymmenen ihmistä on sanonut mulle tänä vuonna että olen aivan liian kiltti. Mutta mä en osaa olla ilkeä ihmisille. Ja sillä annankin ihmisten polkea mut maahan. Tiedän myös että ajattelen aivan liikaa muita ihmisiä, mutten voi sille mitään. 

Siskoni lähti eilen takaisin kotiinsa. Niinä parina päivänä jotka siskoni täällä vietti, kiinnitin taas huomiota kuinka äitimme lässytti hänelle kuin pikku lapselle. Hän jopa antoi siskoni istua hänen tuolissaan eikä hätistellyt häntä pois, toisin kuin minut ja pikkuveljeni. Heti kun siskoni lähti, muuttui ääni kellossa, äiti huusi taas kun hyyena ja valitusvirsi jatkui ja jatkui. Huomaa kuka on äidin lellikki, sen huomaa jo siinä miten meistä lapsista puhutaan vieraille, mä olen vain lähihoitaja (ja kokki), siskoni on jopa kätilö ja veljeni opiskelee autopuolta ja se on mahtavaa. Musta alkaa muutenkin tuntua pikkuhiljaa että en oo meidän perheessä edes kovin haluttua seuraa, tuntuu että kaikki välttelee eikä kukaan suostu esim. pelaamaan mun kanssa lautapelejä jos pyydän. 

Töissäkin tapahtuu suuria muutoksia, nekin stressaa. Oon hakemassa myös toista työpaikkaa, pitäis vaan saada toi hakemus eteenpäin. Muutenkin tuntuu että töissäkin lasketaan paljon mun ja parin muun varaan. Ainahan me ollaan valmiita tulemaan töihin, eihän meillä ole muuta elämää. No niin, no mulla ei oikeastaan olekkaan, enää.. Nyt vapaapäivinä oonkin huomannut että ei mulla täällä enää oikeastaan ole yhtään ystävää kelle soittaa että hei mennään kahville. Eikä ole enää edes sitä miestä kenen kanssa keskustella kun ei ole muutakaan tekemistä. Vapaapäivät kuluvat lähinnä sängyssä joko nukkuen tai katsoen sarjoja. Kaikki mun ystävät asuu eri paikkakunnilla ja mulla on vapaita niin harvassa että harvoin ne ensinnäkään osuu samoille päiville kuin ystävilläni. 

Tässä jouluna mulla on ollut taas ikävä mun isovanhempia. Kuinka kaipaan sitä kun et saanut unta tuli pappa tai mummi silittämään sun hiuksia. Tai kuinka pappa/mummi lohdutti sua kun sulla oli huono päivä. Kuinka turvalliseksi tunsit olosi heidän kanssaan. Tunsit itsesi rakastetuksi. Sait olla oma itsesi ja tiesit että he ovat ylpeitä saavutuksistasi. Tiesit että vaikka tekisit jotain tyhmää olisit aina tervetullut. Nyt kun rupesin miettimään niin tuo kuulostaa kanssa mun pohjosen kummeilta. Nyt jos koskaan olisi hetki jolloin pitäisi päästä kummien luo. Vaihtaa maisemaa hetkeksi, unohtaa kaikki paska täällä etelässä. Pohjonen on vaan mun koti. Se on paikka joka rauhottaa. Paikka jossa voi hengittää vapaasti. 

There's a million reasons why I should give you up, but the heart wants what it wants

Toisinaan mä haluan pois kävellä

Miksi unohtaminen on niin hankalaa? Siitä on jo neljä päivää ja joka päivä olen ollut täysin omissa maailmoissani ja itkenyt taas enemmän kuin hetkeen. Mielessäni on pyörinyt se siskoni lause "ei sua kukaan halua kun oot tommonen..". Mitä jos se onkin totta.. Neljä päivää on mennyt lähes syömättä, ruoka ei vaan maistu. Pari kertaa oon yrittänyt pakottaa itseni syömään, mutta ei se auta, saan pari haarukallista ruokaa alas ja siitäkin tulee vain huono olo. Mulla on niin tyhjä olo, tää on melkein verrattavissa papan menettämiseen.. Mä en osaa enää kuin makoilla peiton alla ja itkeä. Oon itkenyt jo niin paljon että silmät turpoaa päästä. Miten joku jota ei edes ikinä tavannut voi saada sut tuntemaan näin?! Mulla on niin tehoton olo, en saa töissä enkä kotonakaan mitään aikaiseksi. Mikään ei innosta.

Miksi mä oon näin sinisilmäinen ja luotan vääriin ihmisiin väärissä asioissa. Yritän olla ajattelematta asiaa, mutta ihan pienetkin asiat tuovat miehen mieleeni. En oo hetkeen ollut näin väsynyt kuin nyt neljän päivän aikana. Vaikka saisin nukuttua edes sen 7 tuntia oon silti todella väsynyt. Voisin vaan nukkua.. 

Mä haluaisin tietää syyn, oliko kaikki valetta..? Luulin vihdoin löytäneeni ihmisen joka ei tuomitse..  Ehkä se olikin liian hyvää ollakseen totta. Mä en oikein edes tiedä mitä mä tunnen enää, onko tää vihaa vai surua.. Itseeni olen ainakin pettynyt, kerrankin tein jotain mikä ei ole mun kaltaista ja mut jätettiin kuin nalli kalliolle. Musta tuntuu että mulla on sydämen tilalla enää vain musta aukko.. Aivan kuin mun sydän olisi kuivunut kasaan kuin rusina, aivan kuin se olisi revitty rinnasta, pompittu sen päällä ja heitetty roskiin. Mulle on nyt moni ihminen sanonut että miehiä tulee ja menee, mutta en tiedä jaksanko enää uskoa tuohonkaan.. Ehkä sekin on totta mitä eräs miespuolinen kaverini aikoinaan mulle sanoi, olen kuulemma kuin yksi jätkistä. Senkö takia kaikki jää aina kaveritasolle.. 

Kuulin tän biisin eilen ekaa kertaa ja tää tuntui heti omalta..

But you broke me, now I can't feel anything