Joulu oli ja meni. Suoraan sanottuna oli aika paska joulu. Lopetin joulupäivä aamuna kuuden päivän putken. Ja muutenkin sain aika turhia lahjoja porukoilta ja siskolta. Oisin ottanu ne mielummin rahana. Itse en ääneen lahjoista valittanut, mutta mua ärsytti kun siskoni piti hirveän shown koska oli saanut vääränlaiset satasen lakanat. Mua otti niin päähän kun porukat on viimesiä roposiaan niihin kuluttanut ja sitten ei osata sitä arvostaa. Lahjat avattuani tuli vähän surullinenkin olo, kun tajusin ettei mun oma perhe tunne mua ollenkaan, vain yksi lahja miellytti mua jollakin tapaa, mutta sekin sai mut tuntemaan itseni lapseksi.
Joulumieltä mulla ei ole ollut kolmeen vuoteen ja jouluruokakaan ei maistu enää yhtä hyvältä kuin ennen. Eli joulu on mulle lähinnä päivä muiden joukossa. Jo senkin takia, ettei meillä ole mitään jouluperinteitä, esim. pelattaisiin koko perheen voimin lautapelejä tai jotain muuta vastaavaa. Jokainen vain on omissa oloissaan ja tekee omia juttujaan. Tosi joulusta.
Kohta vaihtuu vuosikin. Tähän vuoteen on taas mahtunut niin paljon. Yhdeksi parhaaksi hetkeksi voi luokitella sen kun sain toteutettua unelmani ja painaa lähihoitajalakin päähäni. Eilen rupesin laskemaan että noin kymmenen ihmistä on sanonut mulle tänä vuonna että olen aivan liian kiltti. Mutta mä en osaa olla ilkeä ihmisille. Ja sillä annankin ihmisten polkea mut maahan. Tiedän myös että ajattelen aivan liikaa muita ihmisiä, mutten voi sille mitään.
Siskoni lähti eilen takaisin kotiinsa. Niinä parina päivänä jotka siskoni täällä vietti, kiinnitin taas huomiota kuinka äitimme lässytti hänelle kuin pikku lapselle. Hän jopa antoi siskoni istua hänen tuolissaan eikä hätistellyt häntä pois, toisin kuin minut ja pikkuveljeni. Heti kun siskoni lähti, muuttui ääni kellossa, äiti huusi taas kun hyyena ja valitusvirsi jatkui ja jatkui. Huomaa kuka on äidin lellikki, sen huomaa jo siinä miten meistä lapsista puhutaan vieraille, mä olen vain lähihoitaja (ja kokki), siskoni on jopa kätilö ja veljeni opiskelee autopuolta ja se on mahtavaa. Musta alkaa muutenkin tuntua pikkuhiljaa että en oo meidän perheessä edes kovin haluttua seuraa, tuntuu että kaikki välttelee eikä kukaan suostu esim. pelaamaan mun kanssa lautapelejä jos pyydän.
Töissäkin tapahtuu suuria muutoksia, nekin stressaa. Oon hakemassa myös toista työpaikkaa, pitäis vaan saada toi hakemus eteenpäin. Muutenkin tuntuu että töissäkin lasketaan paljon mun ja parin muun varaan. Ainahan me ollaan valmiita tulemaan töihin, eihän meillä ole muuta elämää. No niin, no mulla ei oikeastaan olekkaan, enää.. Nyt vapaapäivinä oonkin huomannut että ei mulla täällä enää oikeastaan ole yhtään ystävää kelle soittaa että hei mennään kahville. Eikä ole enää edes sitä miestä kenen kanssa keskustella kun ei ole muutakaan tekemistä. Vapaapäivät kuluvat lähinnä sängyssä joko nukkuen tai katsoen sarjoja. Kaikki mun ystävät asuu eri paikkakunnilla ja mulla on vapaita niin harvassa että harvoin ne ensinnäkään osuu samoille päiville kuin ystävilläni.
Tässä jouluna mulla on ollut taas ikävä mun isovanhempia. Kuinka kaipaan sitä kun et saanut unta tuli pappa tai mummi silittämään sun hiuksia. Tai kuinka pappa/mummi lohdutti sua kun sulla oli huono päivä. Kuinka turvalliseksi tunsit olosi heidän kanssaan. Tunsit itsesi rakastetuksi. Sait olla oma itsesi ja tiesit että he ovat ylpeitä saavutuksistasi. Tiesit että vaikka tekisit jotain tyhmää olisit aina tervetullut. Nyt kun rupesin miettimään niin tuo kuulostaa kanssa mun pohjosen kummeilta. Nyt jos koskaan olisi hetki jolloin pitäisi päästä kummien luo. Vaihtaa maisemaa hetkeksi, unohtaa kaikki paska täällä etelässä. Pohjonen on vaan mun koti. Se on paikka joka rauhottaa. Paikka jossa voi hengittää vapaasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti