Jo pienestä pitäen mun on pitänyt olla samanlainen kuin mun isosisko. Mun on pitänyt harrastaa samoja lajeja, jotka ei mua kiinnostanut yhtään. Pienestä pitäen meitä on raahattu yleisurheilukisoihin, olen jopa monen monta kertaa seissyt äitini vieressä kun hän kehuu isosiskoani ja pikkuveljeäni, mutta minut haukkuu lyttyyn. Eikä äitini ole huomaavinaankaan minua. Minä olen ollut meidän perheestä ainut joka ei ole saanut tuoda kavereita kylään ja hyvä että synttäreitä olen saanut pitää. Alussa osasin laittaa asiat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mutta kyllä kun tätä on nyt kuunnellut jo yli 20- vuotta niin alkaa piisaamaan. Olen myös ajatellut sitäkin että äitini on kateellinen mulle koska mulla on muutakin elämää kodin ulkopuolella. Äitiä kun ei tunnetusti saa ovesta kirveelläkään ulos. Oman lapsen häihinkin piti hirveen huudon kanssa mennä vaatteita ostamaan. Töistä kävellään suoraan jääkaapin ohi sohvalle ja huudetaan että tuokaa mulle ruokaa ja kun kieltäydyn ja käsken itse hakemaan jos kerta nälkä on niin sitten minut haukutaan laiskaksi.
Muistan edelleen sen kuinka ollessani ehkä 4-5- vuotias äitini hakkasi minua rikkinäisellä "puisella" mattopiiskalla. En muista mitä olin muka väärin tehnyt. Muistan vain kuinka se sattui ja itkin sen jälkeen monta tuntia. Muistan ne monet lyönnit jotka olen saanut sen takia kun olen ollut katsomassa televisiota kun äiti on tullut kotiin. Muistan kuinka lukittauduin vessaan äitiä piiloon. Muistan kuinka olen juossut ympäri taloa äiti karkuun, Muistan sen kun karkasin kotoa ja istuin muutaman kilometrin päästä kotoani ladossa monta tuntia. Eikä äitini kysynyt missä olin ollut kun tulin kotiin, vaikka meillä on aina tarkkaan pitänyt ilmoittaa minne menee ja kenen kanssa. Ei se nyt ole ihan normaalia jos lapsi viisivuotiaana toivoo jo että oma äitinsä kuolisi. Ettei tarvitsisi enää pelätä ja kestää niitä lyöntejä.
Kun olin nuorempi, lyönnit olivat melkein joka päiväisiä. Ja se ei ollut todellakaan mikään pikku hipaisu vaan ihan olan takaa tunteella. Vanhempana opin jo sanomaan vastaan, uhkasin jopa poliiseilla. Jonka jälkeen fyysinen väkivalta on jäänytkin historiaan, mutta henkinen jatkuu sitäkin pahempana. Joka päivä saan kuulla olevani ruma,laiska, tyhmä, läski jne.. Jos kokeilen jotain uutta meikkiä tai vaattetta olen heti huora. Äidin mukaan olen myös alkoholisti vaikka juon kerran kuussa jos sitäkään. Ehkä kestäisin jos äitini haukkuisi vain mua, mutta kun se haukkuu kaikki mun kaveritkin siinä samassa. Äitini on myös sanonut minulle että katuu että synnytti minut ja toivoisi minun olevan kuollut. Kuka sanoo tollasta kenellekkään!? Vaikka kuinka olen monta vuotta yrittänyt itselleni jankata että olen ainutlaatuinen ihminen ei se auta jos tommosta sontaa kuulet joka päivä ja ne sanat jää loppu elämäksi päähän kummittelemaan. Ennen ajattelin että koulukiusaamisella on ollut suurin rooli mun syömishäiriön kanssa, mutta ei se suurin rooli on äidillä. Mua ei ole koulukiusattu moneen vuoteen mitä nyt kokkipuolella saattoi muutaman haukun kuulla, muttei sen enempää. Ja nykyään mun koulukiusaajat ei sano mitään kun ne mut näkee joten pelkällä koulukiusaamisella voisin olla "terve", mutta kun joka päivä joudun kotona kuuntelemaan tota sontaa niin palaa myös koulukiusaamisen muistot mieleen. Joskus pienempänä satuin vaan syömään kun olin itkenyt äidin takia monta tuntia. Ja hetkeksi unohdinkin murheet, olin kuin muut, mutta sitä seurasikin jälleen huono omatunto ja oksettava olo koska olin syönyt itseni todella ähkyyn. Sen jälkeen ruoka on ollut mulle pakokeino murheista, hetkeksi. Vaikka kaupassa saatan jo miettiä että älä nyt osta tätä siitä ei seuraa mitään hyvää niin en vaan voi jättää sitä hyllyyn.
Oma huone on mun mielestä yksityistä aluetta. Mutta ei meidän äidille, se käy melkein säännöllisin väliajoin vääntämässä mun huoneen ympäri ja lukemassa päiväkirjat, muttei se silti mistään ymmärrä kuinka kärsin sen sanoista ja teoista. Ei se vaan mun sisarusten huoneita ikinä pengo. Miksi mä olen poikkeus? Miksen mä oo ikinä kelvannu äidille? Kelpaanko mä sitten kenellekkään jos en edes äidille kelpaa..
Moni ihmettelee miksi sitten vielä asun kotona, no en asuisi jos olisi enemmän rahaa. Ja mun koulukin on nyt siellä suunnilla minne en halua muuttaa, joten kärsin vielä täällä vuoden ja sitten lähden täältä vaikka tohon keskustaan omaan kämppään. Ne hetket mitkä oon tähän mennessä saanut olla ilman äitiä on ollu luksusta.
Äiti ei ole ikinä halunnut opettaa mulle mitään, se ei ole voinut auttaa mua läksyissä vaikka pitää mua tyhmänä. Rasittavaa on myös se kun meille tulee vieraita niin äiti vetää esiin täydellinen perhe- vaihteen. Meillä ei ikinä ole ollut mitään ongelmia, muuta kuin mulla ja plaa plaa..
Nykyään ei voida olla samassa huoneessa puolta tuntia riitelemättä. Aina äiti aloittaa sen listan kuinka hän on täydellinen ja hän on jopa päivän aikana käynyt tekemässä aamuhommat ja saattanut pestä pyykkiä. Hei se on sun työ ja äitinä sun rooliin kuuluu myös lasten niinkuin omienkin vaatteiden pesu. Siis joo mä pesen itsekkin vaatteitani oikeastaan haluisin vaan itse pestä ne, mutta kun sekään ei mene äidin jakeluun se käy hakemassa pyykit mun huoneesta jos en oo tuonu niitä koneeseen ja vaikka oon sanonut että mä pesen ne sitten kun mulla on tarpeeks omaa pyykkiä. Niin ei, pitää silti hakea ne.
Ois kiva jos ois lapsuudesta niitä hyviä muistoja, onhan mulla muutama mutta äiti ei liity niihin mihinkään. Äidin kohdalta muistan vaan henkisen ja fyysisen väkivallan ja ettei se ikinä leikkinyt meidän lasten kanssa. Välillä kun näkee äidin puolen sukulalaisia miettii että miten ne voi olla sukua keskenään? Sieltä puolelta tulee niin mahtavaa porukkaa, mutta miten mulle just on osunut tommonen äiti? Mä en oikeestaan edes pidä äitiä äitinä koska se ei mun osalta ole täyttänyt äidin vaatimuksia, Mua ei myöskään kiinnosta tehdä sille äitienpäiväkorttia tai ostaa lahjaa koska se ei ole niitä ansainnut. Mulle äitienpäivä on päivä muiden joukossa
