Joskus täällä täytyy uskaltaa, mennä rikki jotta ehjäksi tulla saa..

Päässä miljoona ajatusta, silti päässä ei liiku mitään. Liian tuttu tunne nykyään.. Monta päivää halunnut kirjoittaa, mutta tekstiä ei vaan ole taas tullut. Mistä mä edes kirjoittaisin, ei mun elämässä tapahdu nykyään mitään. Päässä liikkunut kaikki ne pienet ja suuret menetykset joita oon elämäni aikana joutunut kohtaamaan, välillä tuntuu että mun elämä on ollut yhtä menettämistä ja epäonnistumista. Tajusin että oon jo henkisesti alkanut valmistautumaan seuraavaan menetykseen. Viimeksi kun olin kummeillani pohjoisessa kauhisteltiin sitä että seuraavat hautajaiset voivat olla ihan kenen tahansa. Oon alkunut pohtimaan kenet menetän seuraavaksi, oon miettinyt suunnilleen jokaisen sukulaisen hautajaiset läpi. Miten reagoisin kenenkin menetykseen. Päivittäin mun elämässä on mukana pelko, pelko tulevasta, pelko itsestäni ja läheisistäni. Kuinka paljon täällä voidaan vaatia yhdeltä ihmiseltä? Kuinka paljon yksi ihminen voi jaksaa? 

Mä oon myös pettynyt itseeni, aina ajattelen mitä kaikkea teen esimerkiksi töiden jälkeen, no ikinä en saa niitä toteutettua. Oon pettynyt itseeni myös siksi että vaikka kuinka oon yrittänyt ja yrittänyt nää viimeiset viikot, en oo saanut itseäni kuriin syömisen suhteen. Katsoin CSI Miamia ja söin suklaata, yht'äkkiä aloin itkemään kun tajusin mitä taas teen. Himoitsin toissapäivänä suklaata, pysyin vahvana enkä mennyt kauppaan. Eilen töistä lähtiessäni huomasin että mulla on suklaa kädessä ja pian huomasin olevani jo kotona syömässä sitä. Miksi? Mä olin selvinnyt jo päivän, miksi mun piti sortua? Miten ne hiivatin "pikku" demonit saa sun päästä pois?! Ne demonit jotka käskee sua syömään ja syömään, "ei se nyt haittaa jos otat suklaata." "tää on se viimenen levy lupaan sen." Pystynkö antamaan itselleni anteeksi että oon päästänyt itseni tähän jamaan?  Tietyllä tapaa kaipaan anteeksipyyntöä ihmisiltä jotka mua on nuoruudessa satuttanut, ihmisiltä jotka ovat tietyllä tapaa syypäitä tähän mun olotilaan, En tiedä auttaisiko se mitään. mutta olisi mukava tietää että he ovat ymmärtäneet mitä ovat mulle tehneet ja ymmärtävät tehneensä väärin. Mutta miten he voisivat ymmärtää sitä jos en pysty näyttämään olevani herkkä ja haavoittuvainen. Töissäkin kuulen koko ajan olevani positiivinen ja mukava työkaveri, niin no odotappa kun kotiovi sulkeutuu mun takana, on postivisuus aika kaukana. Miten musta voi joku pitää tai rakastaa jos se on itsellekkin vaikeaa. On aika raskasta kun tiedät että sulla on tietty rooli esimerkiksi töissä joka sun pitää pystyä pitämään työpäivän ajan, rooli jolla sä peittelet todellista minääsi. Mutta miksi? No joo ehkä ei töistä tulisi mitään jos alkaisin itkemään kesken työpäivän.

Aikoinaan oon miettinyt myös muuttuisko täällä ihmisten elämä millään tapaa jos lähtisinkin pois. Ikävöisikö täällä kukaan, huomaisiko mun poissaoloa edes? Uskoisin ettei mun perheen elämä ainakaan paljoa muuttuisi, koska niin enhän mä nykyäänkään oo siinä mukana, vaikka kuinka yritän. Eilen taas kerroin työpäivän jälkeen äidille mitä outoja asioita tapahtui, no ylläri äiti katsoi samalla telkkaria, tein testin, lopetin jutun kesken ja aloin selittämään juttua uudestaan muunnellen sitä. Ei mitään reaktiota, äiti vaan tapitti telkkaria kuin hullu. Totesin vain että jaahas, ei sitten, kiitos tästä taas ja lähdin nukkumaan. Mulle ei oikeastaan tässä perheessä edes kerrota asioita, saatan kuulla samana päivänä että joo se tulee nyt tänne tai kun kysyn että mihin iskä on menossa puku päällä "sen kummin hautajaisiin..". Voin jo kuvitella kun joskus muutan kotoa pois, ei mulle soitella suunnilleen päivittäin niin kuin siskolleni. Välillä tuntuu jopa kuin olisin vieras omassa kodissani. Mua on häirinnyt tässä parina päivänä myös se kun mun juhlissa tätini tokaisi että olen ihanan positiivinen ja onko kukaan nähnyt mua negatiivisena kaikki hiljeni, tuli kiusallinen hiljaisuus ja kaikki alkoivat keskustelemaan omia juttujaan. 

Musta on ollut myös ihanaa jutella ystäväni kanssa jolla on samoja ongelmia kuin mulla. Kuten ystäväni sanoikin "ihanaa että joku ymmärtää". Joku jolle voit sanoa kun sun tekee mieli vaan syödä. Joku joka ei tuomitse, ja valita sun syömisistä. 

But what about me

Näin aamuyöstä tajusin sen, mun pitää opetella ajattelemaan mikä mulle on parasta, ajatella omaa hyvinvointiani ja laittaa itseni ykköseksi. Oon nyt lähiaikoina kuullutkin monen eri ihmisen suusta, että oon aivan liian kiltti. Oon alkanut tiedostamaan sen itsekkin, mutta oon aina elänyt sillä periaatteella, että kunhan muilla on hyvä olla niin se riittää mulle. Oon laittanut muut ihmiset mun elämässä ykköseksi. Oon laiminlyönyt itseäni. En osaa päästää vapaa-ajallakaan työstä irti, se seuraa mua 24/7. Mä piiskaan itseäni liikaa virheistä, en osaa antaa itselleni anteeksi. Pyöritän päässäni monia vuosia vanhoja asioita, enkä edes tiedä miksi. Miksi ihmismielen pitää olla niin vaikea? 

Mä olen aina pitänyt itseäni heikkona ihmisenä, mutta nyt vuoden aikana oon alkanut ymmärtämään, että kyllähän mun pitää olla pirun vahva, jos oon pärjännyt omillani 9 vuoden koulukiusaamisen, syömishäiriön, masennuksen ja äidin henkisen/fyysisen väkivallan kanssa. Oon selvinnyt tähän päivään asti vaikka oon menettänyt mun elämässä ainakin kolme erittäin tärkeää ihmistä, vaikka oon käynyt niin pohjalla kuin ihminen voi käydä, vaikka oon kolme kertaa polttanut itseni lähes loppuun, oon selvinnyt vaikka mun perään on huudeltu mitä ihmeellisimpiä asioita. Tänäänkin töissä kävelin parin tän kylän teinipojan ohitse ja toinen heitti "paska haisee..", siis enhän mä edes tiedä oliko toi kommentti osoitettu mulle, mutta teki vaan mieli kääntyä ja juosta vessaan, mutta purin huulta, nostin leuan ylös ja kävelin kassalle. Mä tiedostan itsekkin että ajattelen liikaa asioita, mutta en voi sille mitään. Oon aina tykännyt pohtia asioita ja vaikka pohtisinkin iloisia asioita, ykskaks mietinkin jotain negatiivista.  Muutenkin oon todella huono ottamaan kohteliaisuuksia ihmisiltä vastaan, ajattelen heti että niiden takana on pakko olla jotain. Ei mua kukaan voi muuten vain sanoa kauniiksi. 

Ihmisillä on ollut aina hirveät ennakkoluulot mua kohtaan. Oon aina ollut vaan se läski ujo tyttö maalta, joka ei tiedä mistään mitään. Mutta nykyään kun ihmiset tutustuu muhun mulle sanotaan että oon ehkä yksi positiivisimmista ihmisistä joita he tietävät. Oon jopa hauska. Kuitenkin tiedostan itsekkin, että kiusaamistaustan takia, en uskalla edelleenkään olla täysin oma itseni ihmisten seurassa. Olen aina vähän varpaillani. Mua ärsyttää tämäkin, vaikka monesti yritän ajatella että hitot muista, huomaan jossain jättäväni tietyissä asioissa mielipiteeni sanomatta, vain koska en uskalla. 

Mä aina haaveilen että mun kiusaajat olisi kateellisia mulle, mä oon päässyt eteenpäin, he eivät, mulla on ammatti/työ, heillä ei. Välillä haaveilen myös että kun kiusaajani tulisivat kassalle he sanoisivat "hei anteeks se ylä-asteen touhu, oli se aika lapsellista..". Mutta nää on vaan näitä mun haaveita.. 

Huomasin myös kun tulin eilen töistä kotiin ja aloin selittämään jälleen äidille mitä kaikkea oli tapahtunut, ja äitini yllätys yllätys nukahti, eikä kysellyt herätessään että "hei sulla oli juttu kesken" tai "mitä sitten tapahtui?" Tunsin itseni ehkä jopa arvottomaksi. Jotenkin näissä tilanteissa rupean ajattelemaan kuinka mukavaa on olla kummieni luona, kun he ovat aidosti kiinnostuneita mun kuulumisista ja kyselevätkin itse todella paljon. Mä oon aina rakastanut syvällisiä keskusteluita, ja mua harmittaa kun nekin on tässä vuosien mittaan vähentyneet. Enkä edes tiedä syytä. 

Mua on tietyllä tapaa auttanut tässä viimeisen parin vuoden aikana se, että yritän löytää jokaisesta negatiivisestakin asiasta jotain hyvää edes sen pienen pienen asian, yritän pohtia miksi musta tuntuu nyt juuri tältä, miksi olen iloinen, surullinen jne.. Eikös sitä sanota että tappiot koituvat voitoiksi? Milloinhan mun pääpotti saapuu? 

Et ehkä usko tätä, mutta tästä ainakin 100% on totta

01. Ainakin 2 henkilöä maailmassa rakastaa sinua niin paljon,
että olisi valmis kuolemaan puolestasi.

02. Ainakin 15 henkilöä rakastaa sinua jollakin tavoin.

03. Ainoa syy siihen, että joku vihaa sinua on, että hän
haluaisi olla juuri sellainen kuin sinä.

04. Hymy sinulta voi antaa onnen kenelle tahansa, vaikka
hän ei tuntisi sinua.

05. Joka ilta joku ajattelee sinua ennen nukahtamistaan.

06. Sinä merkitset kaikkea jollekin.

07. Sinä olet erikoinen ja ainutlaatuinen.

08. Joku, jonka olemassaoloa et edes tiedä, rakastaa sinua.

09. Kun teet elämäsi pahimman virheen, tuo se jotain hyvää tullessaan.

10. Kun luulet koko maailman kääntäneen selkänsä
sinulle, katso vielä kerran: se oletkin luultavasti sinä, joka olet kääntänyt
selkäsi maailmalle.

11. Kun luulet, ettei sinulla ole pienintäkään mahdollisuutta saada
haluamaasi, et saakaan. Mutta jos uskot itseesi, ennemmin tai
myöhemmin, saat haluamasi.

12. Muista kaikki saamasi kohteliaisuudet, älä inhottavia vihjailuja.

13. Kerro aina ihmisille, mitä heistä pidät. Voit itse paljon paremmin, kun he tietävät.

14. Jos sinulla on aivan ihmeellinen ystävä, anna hänen tietää se.

Pakko oli vielä tähän loppuun laittaa tämä teksti, jonka varmasti todella moni on joskus nähnyt, mutta olkoon se tässä muistutuksena itselle, niinkuin muillekkin. Jotenkin tuo teksti piristää, ainakin hetkeksi.

My Heroes

Mulla on jo kohta viikon ollut ahdistava olo, sekin johtuu enimmäkseen siitä että mulla on ollut tässä kohta viikon ajan hirveä ikävä mun ihania isovanhempia, joka ikistä! Tässä on tapahtunut niin paljon asioita ja on niin paljon asioita joista haluaisin isovanhempieni kanssa keskustella ja kysyä heidän mielipidettään asioihin. Tänään mä myös tajusin etten ole vieläkään pystynyt antamaan itelleni anteeksi 2012 vapun tapahtumia, enkä usko että välttämättä edes pystyn. En oo myöskään päässyt kenenkään isovanhemman kuolemasta vieläkään kunnolla ylitse, ja ensimmäisestä on kohta kuitenki 15- vuotta, toisesta kohta 13- vuotta ja papan kohta jo kaksi. 

Mä oon aina rakastanut valokuvia, ja meillä onkin olohuoneessa kaksi isoa laatikkoa täynnä kuvia, plus hyllyissä albumeita, mutten yleensä katsele niitä kun joku muu on paikalla, koska tiedän että en voi katsoa niitä kuivin silmin. Oltiin loppuviikosta veljen kanssa kahdestaan kotona, kun porukat oli kylpylässä, ja veljen mentyä nukkumaan päätin käyttää tilaisuuden hyväksi ja katsoa kuvia. Ensin katselin meidän lapsuuskuvia, jossa kaikki oli niin pieniä ja viattomia vielä ja itkin mihin ihmeeseen vuodet on kadonneet, mun pikkuveli on kahden vuoden päästä täysi-ikäinen?!
Ykskaks lapsuuskuvien seasta ilmestyi viimeinen kuva, joka on otettu "pappalasta" mummin ja papan kanssa meidän perheen lapsista. Ei siinä kauaa mennyt kun huomasin kyyneleiden valuvan pitkin poskia, enkä voinut lopettaa. Pappa näytti mummin kanssa niin onnelliselta. <3
Lapsuuskuvien seasta löytyi myös isän äidistä kuvia, kuvia jotka on otettu meiltä kotoa, joissa mummi oli vielä niin hyväkuntoisen näköinen, ja sitten se tuli vastaan, se viimeinen kuva joka mummista on vanhainkodissa otettu. Mummi näytti siinä kovin heikolle ja onnettomalle. Pian taas itkin. Pitkään tuijotin niitä kahta mustaa kansiota meidän hyllyssä, tiesin tasan tarkkaan mitä kuvia niissä on. Päätin että katson vain toisen ja kas kummaa, se olikin papan hautajaiskansio. Jo ensimmäisen sivun kohdalla jossa oli papan kuolinilmoitus tunsin piston sydämessä, huomasin pian kahden kansion välissä jonkun paperinipun, nappasin sen ja rupesin tutkimaan mikä ihme se oli, ei tarvinnut lukea kuin pari ensimmäistä riviä niin Niagran putoukset oli jälleen auki ja haukoin henkeäni niin että ajattelin jo tukehtuvani. Paperilla oli siis kaikki muistotekstit papan hautajaisista. Olin jo unohtanut meidän perheen muistotekstin, mutta luettuani sen muistin kuinka minä sen valitsin, kuinka itku silmässä monena yönä selasin netin ihmeellisestä maailmasta muistotekstejä.

Meinasin jo luovuttaa ja mennä nukkumaan, mutta jokin sai mut vielä tonkimaan syvemmälle, pian löysin ruskean pienen kirjekuoren, se näytti kärsineeltä ja vanhalta, pian sen sisältä tippuikin vanhoja sotakuvia ja huomasin kuoressa tekstin, se kirje oli osoitettu isän isälle, ainoalle isovanhemmalle jota en koskaan saanut tavata. Tuijotin sitä kuorta varmaan vartin ja mietin että näin lähellä en ole ikinä isän isää ollut, mulla on kädessä jotain, johon hän on varmasti koskenut. Kädet täristen pitelin kuorta käsissäni ja jostain kumman syystä se rauhoitti minut hetkeksi, vaikka kurkussa tuntui edelleen olevan pala. Pitelin kuorta lähemmäs puoli tuntia käsissäni, koska en halunnut päästää sitä irti. Aivan kuin olisin löytänyt kultaa. Yritin pari kertaa laittaa kuorta laatikkoon, mutta se ei vaan irronnut mun kädestä, joten ihailin sitä vähän lisää, lopulta sain vasten tahtoani laitettua kuoren varmaan talteen takaisin laatikkoon.

Voi kumpa saisin edes halata jokaista isovanhempaa vielä kerran, tai saisimpa kirjoittaa jokaiselle kirjeen tietäen että se menee varmasti perille. Jos saisin yhden toiveen, toivoisin että saisin viettää jokaisen isovanhemman kanssa yhden päivän ja hyvästellä heidät kunnolla. Monet toivoisivat rahaa, mutta mulle tuon toteutuminen olisi kultaakin tai mitään rahasummaa arvokkaampaa! 

Mä en olisi ikinä voinut toivoa parempia isovanhempia<3 Opin jokaiselta jotain tärkeää, ja olen niistä opeista ikuisesti kiitollinen jokaiselle isovanhemmalleni<3 Mua harmittaa kun en viettänyt isovanhempieni kanssa niin paljon aikaa kuin mahdollista. Mummi oli kuitenkin samassa kylässä vanhainkodissa, miksen käynyt yksinkin kylässä? Miksen lähtenyt yksin pohjoiseen mummon ja papan luo? Miksen ikinä sanonut kuinka tärkeitä he ovat? Miksen ikinä kiittänyt opeista?

Mä olen nähnyt niin paljon yksinäisiä vanhuksia harjoittelussa ja työssäni, että toivon että jos teillä on vielä isovanhempia elossa kerrotte heille kuinka rakkaita he ovat, pidätte heihin yhteyttä, vaikka he sanoisivat "ei sun olisi tarvinnut tulla.." he ovat todella iloisia kun olet käynyt kylässä. Se voi olla monen vanhuksen päivän kohokohta. Jos mulla vielä olisi isovanhemmat elossa kokkailisin heille ruokaa, lukisin lehtiä, leipoisin, käytäisiin yhdessä kävelyllä jne. Jos mummi olisi vielä tuossa vanhainkodissa, olisin sielä kaikki vapaapäiväni, todellakin olisin!

Mun isovanhemmat on mun sankareita, he selvisivät vaikeista ajoista pysyen yhdessä. Heidän ansiostaan saamme asua täällä vapaasti. <3 Mä toivon ylikaiken että mun isovanhemmilla on nyt hyvä olla toistensa seurassa, ilman kipuja. <3 Sen mä tiedän että nämä sankarit suojelevat meitä lapsenlapsia kaikelta pahalta, musta tuntuu että on ollut mummilla ja papalla muutamassa tapauksessa sormet pelissä. :) Mä en usko Jumalaan, mutta haluan uskoa taivaaseen, koska haluan kuvitella mielummin isovanhempani pilvien päälle, kuin mullan alle.

Mä olen kiitollinen jokaisesta pienestäkin hetkestä jotka sain isovanhempieni kanssa viettää, mutta silti toivon että niitä hetkiä olisi ollut triplasti enemmän! <3

Ikävöin, kunnioitan ja rakastan aina<3