15.3.2013, elämäni kamalin päivä.

Tuo päivä oli ehkä kamalin joka elämässäni tähän mennessä on ollut. Silloin oli siis Papan hautajaiset. Koska hautajaiset olivat perjantai aamuna kello 10 lähdimme täältä etelästä pohjoiseen päin jo torstai iltana. Saavuimme papan asunnolle 22.30 jossa siskoni meitä jo odotti.  Kun pääsimme pihaan en voinut lakata tuijottamasta papan parveketta, sielä ei ollut pappaa vilkuttamassa. Kun pääsimme sisään asuntoon ensimmäisenä silmääni osui tyhjä keinutuoli, keinutuoli jossa pappa vietti paljon aikaa, siinä katsottiin urheilut, luettiin lehdet yms. Otin kenkiä pois jalasta ja odotin milloin pappa tulisi kyselemään miten matka meni. Kiertelin asuntoa itku silmässä sillä sielä oli niin paljon muistoja, jokaisesta tavarasta tuli joko pappa tai mummi mieleen. Siinä sitten alettiin jakamaan nukkumapaikkoja melkein samantien koska aamulla olisi aikainen herätys. Tietenkin mulle jäi papan sänky, ensin tuntui kamalalta nukkua siinä sängyssä koska odotin että kohta pappa tulee hätistämään mut pois sen sängystä. Pappaa ei kuitenkaan kuulunut. Niin kauan kuin olohuoneessa oli valot päällä näin avonaisesta ovesta keinutuolin, tuijotin sitä pitkään, en vaan voinut lopettaa tuijottamista. To- pe yö oli kamalin heräilin vähän väliä ja tuntui että en saa henkeä. Yö tuntui todella pitkältä.

Kuitenkin se pelätty perjantai saapui, olin jo hyvissä ajoin hereillä koska en ollut nukkunut kunnolla. Aamupalalla en meinannut saada mitään alas, hyvä että sain yhden leivän ja kupin kahvia alas. Aamupalan jälkeen kaikki alkoivat valmistautua hautajaisiin. En ollut vieläkään päättänyt menenkö katsomaan pappaa viimeisen kerran vai en. Päässä pyöri kaikki muistot ja sekalaisia ajatuksia. Hyppäsimme autoon ja ajoimme kappelille jossa meitä jo odotettiinkin. Enoni ehdotti että käydään katsomassa hautaa ennen kuin loput sukulaiset saapuvat, itsehän en mummin haudalla ollut käynyt 3-4 vuoteen joten sai siinä kyllä huulta purra varsinkin kun huomasi että mummin vieressä oli monttu johon pappa laskettaisiin rakkaansa viereen. Taisi siinä jo pari kyyneltä vierähtää kun enoni selitti että tuonne päin tulee jalat ja tuonne pää. Porukka kokoontui ruumishuoneen luokse jossa serkkuni kysyi siskoltani aikoiko hän käydä katsomassa pappaa, siskoni eikä serkkuni tiennyt. Oli helpotus huomata etten ollut ainut joka oli epävarma. Porukka alkoi pikku hiljaa valumaan pappaa katsomaan, en vielä tiennyt menenkö vai en kunnes näin kummini tulevan kappelista täristen ja itkien. Päätin että ehkä parempi että en mene sillä saisin varmaan paniikkikohtauksen.Hyvä vaan etten mennyt sillä kuulin että pappa oli puolet pienempi kuin vuosi sitten, kun oli sairauden takia laihtunut niin paljon. Enkä olisi halunnut muistaa pappaa sellaisena. Alettiin siirtymään kappelille odottaamaan että hautajaiset alkavat. Siinä kun käveltiin kappelille päin teki mieli juosta papan arkun viereen ja sanoa että tässä mä nyt olen. Ne olivat pisimmät 100 metriä mitkä olen ikinä kävellyt tuntui että se polku ei lopu ikinä. En voinut edes katsoa kävellessäni muita hautakiviä, katsoin vain jalkoihini.
Kun vihdoin pääsimme kappeliin tulivat mieleeni mummin hautajaiset, ne olivat tuossa samassa paikassa, muistin jopa missä istuin. Kun jokainen oli löytänyt paikkansa ja oli vielä 20min hautajaisten alkuun tuijottelin ikkunasta ulos ja katselin muita sukulaisia. Kyntilät sytytettiin ja minä purin jälleen huulta. Kului vähän aikaa kunnes vilkaisin ruumishuoneelle päin ja näin kuinka enoni ja serkkuni kantavat pappaa kappeliin päin siinä vaiheessa kaivoin nenäliinan esiin. Musiikki alkoi soimaan ja ovet avautuivat. Kun näin arkun ajattelin että siinä pappa nyt on matkalla rakkaansa viereen, mutta kun pappa oli mennyt meidän ohitse ja laskettiin meidän eteen aloin itkemään niin ettei siitä meinannut tulla loppua. Mulla meni papin puheetkin ohitse kun tuijotin vaan arkkua.
Tuli aika laskea kukat arkulle,ensimmäisenä oli kummini joka oli hoitanut papan asioita viimeiseen asti, teki pahaa nähdä kuinka hän tärisi kun luki sitä värssyä. Kun tuli toisen tätini vuoro lukea värssy aloitin taas itkemään kuin pieni lapsi. Odotin kauhulla meidän vuoroa, kun sen aika koitti kuivasin kyyneleet ja purin huulta kävelin eteen perheeni kanssa. Haimme kukat, äitini luki siitä värssyn ja me laskimme kukat arkulle. Loppujen lopuksi havahduin että olinkin jo takaisin paikallani ja kuivailin kyyneleitä. Lopuksi pari veteraania kävi laskemassa havuseppeeleen papan arkun viereen sillä pappani oli veteraani joka lähti 17-vuotiaana puolustamaan kotimaataan! Ajetelkaa nyt 17- vuotiaana, olisitteko itse olleet silloin valmiita sotimaan? Tuskimpa. Ehkä monet ymmärtävät nyt miksi pappa on ollut jo pienestä asti mun idoli. Tiesin kyllä että pappa on ollut sodassa, mutta mullekkin oli uusi juttu että kuitenkin noin nuorena.
Loppujen lopuksia n. 20 veteraanin joukko kokoontui arkun luokse ja alkoi laulamaan jotain kaunista laulua jonka nimeä en nyt valitettavasti muista.  Kantajat menivät arkun luokse ja lähtivät kantamaan pappaa haudalle. Kun pääsimme haudalle ja arkku oli saatu laskettua kävivät lapsenlapset heittämässä kukat hautaan. Haudan päälle laitettiin kupu ja havut laskettiin uudestaan kukat ja laulettiin taas virsi. Jonka jälkeen lähdimme seurakuntatalolle muistotilaisuuteen. Muistotilaisuudesta jäin kaipaamaan sitä että ihmiset olisivat kertoneet muistoja papasta olisi ollut mukavaa kuulla niitä enemmän mitä ohimennen sieltä täältä. Muistotilaisuus oli mukava, kerkesin jutella serkkujen kanssa ja syötiin hyvin.
Muistotilaisuuden jälkeen menimme takaisin haudalle, peittämään hautaa. Haudalla odotti kuusi lapiota ja hiekkakasat. Oli todella koskettavaa nähdä kolme enoani peittämässä isänsä hautaa, loppujen lopuksi myös muutama serkkuni ja muu sukulainen liittyi mukaan. Huomasin kuinka enoni väsyi jo parin minuutin jälkeen, mutta ymmärrän kyllä että he halusivat alusta loppuun asti olla peittämässä isänsä hautaa. Haudalla muisteltiin pappaa jonka jälkeen siirryimme meidän yöpaikkaan eli papan asuntoon puolikkaan suvun kanssa.

Asunnolla muistelimme jälleen pappaa ja naureskelimme kun kuvittelimme mummin mäkättävän papalle että miten siinä nyt vierähti 11 vuotta ennen kuin tulit perässä.<3 Söimme muistotilaisuudesta jäänyttä ruokaa ja vaihdoimme kuulumisia.  Oli myös helpottavaa huomata etten ollut ainut josta tuntui kuin olisi viety tukipilari ja  maailma tuntuu isolta ja pelottavalta paikalta.

Pe- la yön nukuin jo paremmin koska tiesin että pappa oli päässyt nyt viimeiselle matkalleen mummin luokse ja nyt he molemmat katsovat ja turvaavat matkaani isän vanhempien kanssa.<3 Lauantaina halusin sitten kaupungille kiertelemään koska tiesin että seuraavana päivänä olisi taas lähdettävä etelään päin. Kävimme perheeni kanssa ravintolassa lounaalla ja vähän ostoksilla. Jonka jälkeen pari tätiä perheineen tuli taas kahville.

Sunnuntaina kävimme sitten kirkossa kuuntelemassa kuulutukset. Oli kyllä taas huulessa puremista kun papan nimi mainittiin. Kirkon jälkeen puoli sukua tuli jälleen papan asunnolle kahville ja muistelemaan pappaa. Illalla me sitten lähdimme etelään päin ja se tuntui kyllä taas niin väärältä, koska mun paikka on pohjosessa! Kamalinta oli myös se että nyt parvekeella ei ollut ketään vilkuttamassa hyvästejä.

Nyt hautajaisten jälkeen oon nukkunu paremmin kuin pitkään aikaan, mutta silti musta tuntuu että mun sydän on niin palasina ettei sitä saa ehjäksi vähään aikaan. Välillä jotkut sanat tai ihan joku ihminenkin saa mun mieleen papan tai hautajaiset. Tätä kirjottaessa musta on taas tuntunu ihan kuin joku kuristaisi ja en saa henkeä.

Kiitos papat,mummi ja mummo että olitte osa mun elämääni, olitte mulle aina todella tärkeitä ja rakkaita vaikken sitä tainnut ikinä teille kertoa. Mutta luulen että te kyllä tiesitte sen. Kiitos että turvaatte mun matkaa ja pidätte musta huolen.<3 Vielä joskus me nähdään!

Perjantai älä tule, jooko?

Ensin tämmönen vuodatus pätkä.. : D
Huomenna ois lähdettävä pohjoseen päin, pitäis ensin kuitenkin käydä koulussa kun on pakollinen koulupäivä työssäoppimisen välissä. Perjantai pelottaa mua aika paljon, odotan sitä kauhulla. Toivon jopa että perjantai ei tulisi ikinä. Perjantaina on siis papan hautajaiset.. Kun ajattelenki niitä niin tuntuu etten saa henkeä, ihan kun joku kuristais koko ajan ja kurkussa olis joku iso pala. Nyt parin päivän aikana on taas ollu aika paha mieli, just tän asian takia, ehkä se johtuu siitä että hautajaiset lähenee ja ne pyörii koko ajan mielessä. Kumpa saisin viettää edes yhden päivän vielä papan kanssa tai edes tunnin! Mulla on vaan niin kamala ikävä! Mun elämä on menny papan kuoleman jälkeen vähän ohitse, nyt kun ajattelen ni en oikeestaan edes muista mitä kaikkea oon sen jälkeen edes tehnyt.. :o Toisaalta ihan hyvä että tää työssäoppiminen on tässä vaiheessa, koska jos ois ollu ihan normaalisti koulua ni veikkaan etten ois päässy sängystä ylös, oisin maannu sängyn pohjalla päivät pitkät vastaamatta puhelimeenkaan. Mutta nyt kun on ollu tää työssäoppiminen niin on ollu pakko käydä siellä jotta saa tunnit kasaan ja pääsee erikoistumaan ens syksynä. Ja tietenkin ihana työympäristö on piristäny ja jos on koko ajan tekemistä ni mulla on jotain muuta ajateltavaa mutta jos tulee hiljasempia hetkiä ni heti tulee pappa mieleen ja tulee paha olo. Tänne blogiin kirjottaminenkin on auttanut tosi paljon, oon huono puhumaan tunteistani, jotenkin on vaan helpompi kirjottaa. Välillä odotan että millon herään tästä painajaisesta.  Kyllä mä joskus mietin että millasta se tulee olemaan kun ei enää oo yhtään isovanhempaa, mut tää on pahempaa mitä mä kuvittelin. Saas nähdä mitä siitä tulee kun ollaan papan asunnossa yötä, saattapi olla parit unettomat yöt tiedossa. :/


Kävin tossa eilen tutustumassa mun uuteen kouluun ja juttelemassa tulevan ryhmänohjaajan kanssa, oli kyllä kiva paikka. Samalla käytiin vähän shoppailemassa, ostin kaiken näköstä mm. kaverille synttärilahjan ja tulikin vähän innostuttua sen kanssa, no kerrankos sitä. ;D Tänää sain vihdoinki siivottua mun huoneen taas pitkästä aikaa. Kivempi sit palata kotini ku on siisti huone ja en varmana reissun jälkee ois jaksanu siivota. Täytyy vaa toivoa että tää huone pysyiski nyt vähän pidempään siistinä! Oon aina inhonnu kans tota pakkaamista, en vaan osaa. Aina on joko liikaa tavaraa tai liian vähän, ja se tärkein asia yleensä unohtuu. Ku mistä sitä voi tietää mitä sä tuut tarviimaan ja mitä  vaatteita haluut pitää parin päivän päästä?! : D Onkos muilla tätä ongelmaa? :)

Tätä oon nyt pari päivää kuunnellu jotenki toi kertosäe osuu ja uppoaa. Tiedän että joskus ehkä jopa vuoden päästä on jo helpompaa..

"Ethän pelkää pimeää
Siel on monta kynttilää.
Ja viimein sun matkaan
Ei pääse saattajatkaan.

Yötä vasten vaikka lähdet
Jatka vain vaikka on
Se suuri suunnaton.
Kohti valkeata rantaa
Laivaan mun laulujen
Sä kuljet tietäen."

"Hän oli vapaa niin kuin on sudenkorento

Lennolla jolta ei palannutkaan

Kai hän lensi pilviin

Puhtaan valkoisiin

Ainakin toivoisin niin" <3

Ennakkoluulot

Katoin tossa sellassen ohjelman kuin Toisenlaiset Frendit ja tuli mieleen että voisin kirjoittaa tällässen mielipidetekstin pitkästä aikaa. Ohjelma siis kertoo kehtitysvammaisista ja heidän elämästään. He asuvat asuntolassa. Itse en tuota ohjelmaa katsoessa ole välttynyt kyyneliltä ja hymy on ollut joka jaksoa katsoessa herkässä.

Musta tuntuu että todella monella on todella pahoja ennakkoluuloja kehitysvammaisia ihmisiä kohtaan. Olen itse nyt työssäoppimassa kehitysvammaisten asuntolassa.

Varmasti jokaisella, myönnän myös itselläni on joskus ollut näitä ennakkoluuloja kehityvammaisten suhteen. Pienempänä pelkäsin heitä ja ajattelin ettei heillä ole kaikki kunnossa. Iän myötä olen alkanut ymmärtämään heitä ja varsinkin tuo ohjelma (löytyy Areenasta) ja työssäoppimispaikkani on avannut silmäni niin suuriksi kehitysvammaisten kohdalla kuin ne vain voi aueta.

Kehitysvammaisuus ei tartu, he ovat ihan samanlaisia ihmisiä kuin sinäkin, he ovat herttaisia, eivätkä pelkää olla sellaisia kuin ovat, he iloitsevat niin pienistä asioista mistä "normaali" ihminen ei edes osaisi iloita, he ottavat uudet ihmiset heti juttuun mukaan, he ovat todella avoimia ja heilläkin on tunteet niin kuin sinullakin! Ja mitä sitten vaikka heillä sattuisi olemaan jotain pakkoliikkeitä tai ääntelyjä, ei he niille mitään voi.

Kehitysvammainen ihminen poikkeaa "normaalista" ihmisestä vain sen verran että hän saattaa tarvita enemmän aikaa esim. solmia kengän nauhat, pukeutumiseen jne. Tai että hän tarvitsee enemmän tukea/apua jossain asiassa esim. siivous.

Jos kehitysvammainen ihminen lähestyy sinua tai tulee juttelemaan sinulle, älä pelkää ei hän pure. Hän saattaa haluta kertoa sinulle kuinka oli ahkera ja siivosi asuntonsa tai kuinka mukavan elokuvan katsoi illalla. Tämä herki kun kehitysvammainen ihminen saa kertoa sinulle asiansa voi olla tämän ihmisen päivän kohokohta. Mihinkään tässä valmiissa maailmassa ei voi olla niin kiire ettet kerkeisi kuuntelemaan. Ehkä tämä kehitysvammaisten avoimuus pelottaa ihmisiä sillä me suomalaiset emme ole tottuneet näin avoimiin ihmisiin.

Kuva: Googlesta

Jos et vielä ole katsonut Toisenlaisia Frendejä tee se nyt! Ohjelma on täynnä huipputyyppejä jokainen on omalaatuinen. Tää ohjelma kyllä sijoittuu top kolmen kärkeen. Toivon et tää ohjelma jatkuu pitkään!

Toivoisin että jokainen hyväksyy toisen sellaisena kuin on eikä katso toista nenänvartta pitkin! Eihän se kovin mukavaa olisi jos jokainen olisi luonteeltaan ja ulkonäöltään samanlainen, vai mitä toverit? :)