Vaikeit aikoi ja haluisin ne unohtaa, mut ne seuraa vierellää ja muistuttaa

Mun pitäisi nukkua, mutten saa enää unta. Nukuin mä tossa pari tuntia ja työt alkaa 5 tunnin päästä, eli neljä tuntia kerkeisin vielä nukkua, jos vaan pystyisin. Oon tässä oikeestaan koko viimeisen vuoden ollut stressaantunut, mutta tässä viikon aikana on taas tuntunu et seinät kaatuu päälle ja stressitaso ollut taivaissa. Viime keskiviikkona, mun stressitaso alkoi nousemaan työjuttujen takia, torstaina tää sama työjuttu uusiutu ja ehkä vähän pahempanakin. Perjantaina mulla olikin aamulla työterveyshoitajalle varattu aika terveystarkastukseen. Hoitaja kysyi että oonko stressaantunut, ja totesin että noiden kahden yön jälkeen kyllä ja mainitsin myös tammikuusta, mainitsin myös että mua välillä ahdistaa olla töissä ja tietynlaisten ihmisten kohdalla tulee paniikki ja tekee mieli juosta takaovesta ulos. Tää hoitaja ehdotti että jos haluan ja mun stressi alkaa vielä pahenemaan niin voisin käydä psykologin juttusilla, saisin neuvoja kuulemma tohon paniikkiin, ahdistukseen ja stressiin. Kauhisteli myös sitä kun kysyi onko tammikuuta purettu millään tapaa ja kun sanoin että lähipiirissä vain.

Mulla on 15.12 työterveyslääkäri, niin jos se kysyy multa stressistä ja näistä aattelin kyllä latoa vielä suorempaa tekstiä kun tolle hoitsulle. Jotenkin kun ton tammikuun tapahtumien vuosipäivä lähenee se stressaa ja ahdistaa, en ees tiiä että miksi. Se on ollutta ja mennyttä, mutta kai mä tietyllä tapaa elän vielä sitä hetkeä uusiks kun ei sitä ole kunnolla purettukkaan. Viime viikon tapahtumien takia, oon myös alkanut pelkäämään uudestaan töissä. Joka ilta meen töihin pelko persuksissa ja työmotivaatio täysin nollassa, kun tuntuu ettei meistä työntekijöistä välitetä. Eräänä yönä soitin esimiehellemmekin itku kurkussa niin sieltä tuli vaan että "jatkakaa töitä". Yritin kertoa hänelle tapahtumia, mutta ei tuntunut kiinnostavan taas kuin raha. Sanoin aamulla toiselle esimiehelleni että mun stressitaso on taivaissa, niin hän totesi että näytä stressille ovea, äläkä stressaa sellassia asioita joihin et voi vaikuttaa. Helpommin sanottu kuin tehty, mä stressaan aina jotain pientä. Ja oon muutenkin niin huono pyytämään apua, tai ottamaan sitä vastaan. Oisin voinu tolla hoitajallakin sanoa että joo kiitos menen sinne psykologille, pääsenkö heti. Mutta ei rupesin jälleen empimään. Että ärsyttää..

Tossa ylhäällä on tuo Niken biisi, en ollut kuunnellut biisiä ennen tätä päivää, mutta kun ystäväni sitä kehui ja sattui nyt youtubessa tulemaan vastaan, olihan se kuunneltava. Tää on taas näitä biisejä mitkä sai mut ensimmäisellä kuuntelukerralla jo parin ekan sanan jälkeen itkemään. Toi biisi sai mut myös tajuumaan sen että, oikeastaan tammikuun jälkeen en oo nähnyt pahemmin mitään hyviä unia, oon aina nähnyt painajaisia.

"mut kerro kuka vois rakastaa pipipäät joka on hiljanen ja outo ku pää on jumissa, pelkkii painajaisii mä nään mun unissa niis mua jahdataan tai läheiset lahdataan, miten mä voisin aamusin pysyy vahvana tai illal ku pyörin tuntei se ärsyttää, ku en saa unta vaikka napit väsyttää ootsä tavannu ketää yhtä noloo"

"vaikeit aikoi ja haluisin ne unohtaa, mut ne seuraa vierellää ja muistuttaa"

Kuulumisia pitkästä aikaa

Liian pitkä aika päässyt taas vierähtämään viime päivityksestä. Ei vaan ole ollut inspiraatiota kirjoittaa, sitten jos olisi ollut innostusta olen ollut liian väsynyt. Onhan tässä nyt jotain tapahtunut tämän hiljaiselon aikana. Pari kuukautta sitten sain yllättäen lähemmäs viikon vapaan, joten otin jälleen suunnaksi Kalajoen. Tuli käytyä haudalla, vietettyä jonkin verran aikaa kummien kanssa, kummini oli töissä joten ei taas hirmuisesti aikaa keretty viettämään yhdessä. Näin myös enoani ja hänen uutta naisystävää. Kuulostaa ehkä hullulta jonkun korvaan, mutta pääsin myös ensimmäistä kertaa ikinä katsastamaan enoni asunnon. :D Mutta enoni ei ole pahemmin ketään ennen kotiinsa päästänyt kun ei sielä kuulemma ole nähtävää ollut ja aina on treffailtu jossain muualla. Oli kyllä ihana irtiotto arkeen tuo reissu ja tuli tarpeeseen kun syyskuussa olin aika stressaantunut ja väsynyt kun ihana kolmivuorotyö näytti taas ihanuutensa. :D Reissusta sain taas energiaa arkeen ja oli mukavaa olla hetki taas ympäristössä jossa mua kuunneltiin ja sain hetkeksi työt mielestäni.

Reissun jälkeen alkoi taas arki, jatkoin yötyöläisenä. Kohta oon kolme kuukautta tehnyt pelkkää yötä, on se nyt silleen kiva kun tykkään nukkua pitkään ja valvoa myöhään. Välillä meinaa kyllä loppua usko, mutta yritän tsempata itseäni jaksamaan, koska en todellakaan aio tuolla olla enää ensi kesänä ja en viitsisi enää edes vaihtaa kolmivuorotyöhön tietyistä syistä. Yötyössä on myös se miinus kun työkuvaani kuuluu aika paljon siivous niin ei sitten kotona ihan hirmuisesti innosta siivota. :D Meillä oli myös tässä viikon sisällä palaveri, sain sielä paljon kehuja. Mutta eräs esimieheni kehu sai heti ajatukseni muualle ja olin vähän omissa maailmoissa loppu palaverin. "Loistavasti toimittu uhkatilanteessa, tytöt jututti miestä ja kyseli utelematta liikaa, ilmoittivat poliisille ja saivat miehen jäämään taloon kunnes poliisit tulivat. Kehuja tuli poliiseilta asti. Tuollaiset tilanteetkin saattavat jättää traumoja." On mulla aikasemminkin omassa pikku päässä käynyt ajatus että hitto, siitä on ihan kohta jo vuosi ja alkanut käymään päässään sitä yötä uudestaan lävitse ja miettinyt taas eri vaihtoehtoja toisenlaiseen loppuun. Kyllähän kun tuota yötä miettii uppoudun aika syvälle omaan maailmaani ja ei mene kauaa niin kyyneleet nousee silmiini. Onhan se kiva kun ihmiset sanoo että hyvin toimittu ja kehuvat toimintaa, mutta joka kerta kun joku mainitsee asiasta jollain saraa saa se kyseisen yön ainakin hetkeksi mieleeni. Mun on vaikeaa myöntää kenellekkään että mietin asiaa edelleen aika paljon ja edelleenkin pimeässä liikkuminen on entistä pelottavampaa. Mulla on perjantaina töiden kautta terveystarkastus niin katsotaan saanko kakaistua jotain ulos. 

Kuitenkin vaikka tuo tammikuun yö tuleekin välillä mieleeni oon silti taas tajunnut että mulla on kuitenkin kaikki ihan hyvin. Mulla on ihania ystäviä ympärillä, työpaikka, katto pään päällä.. Tääkin olo vaan voimistuu kun näkee eräitä vanhoja luokkakavereita peruskoulusta. Parina yönä tulleet työpaikalleni niin kamapäissään että on taas voinut vaan nauraa. Käytiin myös erään työkaverin kanssa viikko sitten vähän shoppailemassa, ja kävin ekaa kertaa ikinä IKEAssakin. Eipä mulle oikein mitään muuta matkaan tarttunutkaan kun parit lakanat. :D Mutta hauska reissu oli ja naurua ei ainakaan puuttunut. 

Hurjaa ajatella että enää pari päivää niin pieni kummipoikanikin on jo 11kk, enää kuukausi niin toinen on jo vuoden. <3 On kyllä ollut ihanaa olla osa pienen miehen elämää ja saada seurata sivusta kuinka toinen kehittyy ja kasvaa. :) On myös ollut ihanaa huomata että, vaikka en käykkään häntä katsomassa ihan niin usein kuin haluisin, mutta pyrin kuitenkin vähintään kerran kuussa käydä, kun vielä kuitenkin sen verta lähellä asuvat, että hän jo tunnistaa minut ja kun astun sisään yleensä nauretaan ja tullaan pyytämään syliin, jalkoihin leikkimään tai viereen ihmettelemään. Viimeksikin toinen vilkutti ensimmäistä kertaa takaisin kun oli menossa nukkumaan. :) Toinen on niin ihana<3 Olisi ihanaa päästä taas moikkaamaan pikku miestä, mutta eipä nyt oikein pääse minnekkään ennen kuin toi auto on korjattu. :/ 

Yhden asian oon myös saanut hoidettua pois päiväjärjestyksestä, nimittäin uuden puhelimen hankinnan. :D Enää ei olekkaan kun sataviis asiaa jotka pitäis saada tehtyä. :D Mutta joo mun vanha puhelin oli suoraan sanottuna aivan hanurista ja mietin varmaan puol vuotta minkä puhelimen hankin seuraavaksi. Loppujen lopuksi päädyin aivan uuteen merkkiin Huawei P8, ja nyt viikon tämän kanssa leikkineenä oon vaan tyytyväinen. Tässä on huippuhyvä kamera ja muutenkin oon tykännyt tän ominaisuuksista, pitäis vaan perehtyä enemmän tän kaikkiin juttuihin. Nyt oon myös koukussa Suway Suf peliin, okei oon taas vähän jäljessä, monta vuotta sitten porukka tätä jo hehkutti, mut onhan tää nyt koukuttava! :D Oon myös koukuttunut Simpsoneihin, oon katellut niitä kaikki vapaapäiväni. :D Tänään myös laitoin tilaukseen Greyn Anatomian 11 kauden, huomasin että 12 kausi on alkanut Suomessa niin kunhan saan ensin katsottua 11 kauden niin voin katsoa ton 12 kauden. :D 

Onkohan tässä nyt muuta tapahtunut. :D Aattelin tässä kesken siivouksen pitää pienen tauon ja päivitellä tänne, mutta ei nyt enää oikein huvittaisi jatkaa tuota siivousta. :D Pitäisi vielä viimeiset pyykit laittaa kuivumaan, vaihtaa lakanat ja siivota ainakin lattia loppuun, imuroida ja mopata, mutta ei oikein kyllä nappaa. :D Pitäis kanssa keretä suihkuun tämän päivän puolella. :D Ensimmäiset viis tuntia tänää tsemppasin itteeni alottamaan siivouksen. :D Jään aina tutkimaan jotain mitä löydän niin siivous yleensä jumahtaa jo siinä, mutta kai se pitäis viho viimein jatkaa tätä läävän siivousta :D

Katsellaan millon saan taas päiviteltyä, ehdotuksia saa taas laitella. :P 

I dont know how much i can handle anymore

Ehkä tää oli odotettavissa, yllättävän kauan oltiin kuin aikuiset ja sulassa sovussa. Mutta nyt kahtena päivänä pommi on räjähtänyt. Kaksi päivää oon huutanut ja itkenyt päivät ja yöt tehnyt töitä. Tänäänkin on jo huudettu niin että kurkkuun sattuu ja suussa maistuu veri. 

Alunperin kaikki taisi lähteä siitä, kun sanoin että voisiko noi väliovet pitää kiinni kun mä oon menossa töihin ja nukun. Ja myös kun nyt viikonloppuna täällä oli tapahtuma, ja mä olin töissä ja pyysin isääni tuomaan mulle sieltä lakuja. Sanoin porukoille ja kirjotin lapulle mitä lakuja pitää tuoda. Silti väärin meni Ei kuunneltu. Ei mua kuunnella ikinä. Vikahan ei ole ikinä kenessäkään muussa kuin minussa. Ja nyt vedotaan mun töihinkin, että mun pitäis lopettaa yötyöt koska oon kun perseelle ammuttu karhu, niin no anteeks jos nukun päivät ja yöt oon töissä ja mua ei muutenkaan näy päivisin kun nukun. Tää viikonloppu on ollut poikkeus, ton tapahtuman takia töissä on ollu todella kiire ja unetkin on jääny vähiin. Jos mä en saa nukkua tarpeeks, oon normaalia herkempi ja otan erittäinkin pienet asiat itseeni. Ja nyt toi yötyön tekeminen on sujunut jo paremmin kun aikaisemmin, kun yöt on alkaneet pikku hiljaa hiljentymään.

En tiiä ketään muuta ihmistä kun mun äiti joka puhuu niin paljon sontaa kun kerkiää. Kai mä nyt muistan kuinka kotona ei saanut edes hengittää kun sisko oli menossa yöksi töihin, mutta kun mä menen yöksi töihin, tullaan ruohonleikkurin kanssa ikkunan alle, huudetaan, jätetään ovia auki, melutaan täällä mun huoneen luona..  Mun huone oli sentään siskon huoneen vieressä, enkä saanut edes viettää päivääni huoneessani siskon mennessä töihin. 

Mä en vihaa edes mun entisiä kiusaajia niin paljon kun mun äitiä. Pitäs arvostaa toista, mut en todellakaan arvosta jos teen niska limassa töitä jotta 23- vuotiaana pystyn elättämään isäni, äitini, pikkuveljeni ja itseni. Kuuluuko 23- vuotiaan elättää omat vanhempansa? Tuon tarjouspäiviltä kaapin täyteen ruokaa ja sanon että syökää pois. Ei, ei syödä, ne homehdutetaan ja loppujen lopuks menee ruuat roskiin. Ja se että jos minä joka tässä talossa maksan omien laskujen lisäksi myös porukoiden laskuja haluan joskus herkutella vaikka jäätelöllä, oon läski. Ei olis paljon varaa mennä mitään sanomaan.

Oon katsellut työpaikkojakin tässä töiden ohella, muutenkin stressaa toi töidenhaku. Hirveen kannustavaa kun oma äiti sanoo että oot niin paska ettei kukaan haluu ottaa sua töihin ja nykynenkin paikka pitää sua vaan säälistä ja kun parempaa ei ole saatavilla. Tiedän ettei se oo totta, mutta kun jotain asiaa jankataan tarpeeks kauan alat isekkin uskomaan siihen. Vanhempien tehtävä olis tukea lastaan kaikessa, myös työnhaussa. Mutta ei meillä, mä en oo ikinä saanut tukea mihinkään, ei ole autettu koulujen kanssa, kun hain lähihoitaja puolelle kouluun sanottiin etten tuu pääsee kouluun, mutta kun pääsinkin kouluun sanottiin etten pääse läpi, koska en osaa matikkaa. Työhaastatteluihin lähtiessä sanotaan että turhaan menet kun et sinne pääse. 

Kukaan ei ikinä tuu ymmärtämään millasta paskaa oon joutunu ja joudun kestämään. Millasta on kun sua katsotaan koko ajan väheksyen, sua ei arvosteta, sua ei tueta, sulta vaaditaan koko ajan rahaa, mutta kiitosta ei oo ikinä kuulunut. Oot aina ruma ja huora jos kokeilet jotain uutta. Olet aina se pahan alku ja juuri.  Ja jos kerta mä olen niin kamala tapaus niin kannattais kyllä ihan äitin katsoa peiliin, sillä lapsen kasvatus on vanhempien vastuulla, niin mistähän syy mahtaa löytyä. 

I have to prove myself..

Jonkun verran on taas tapahtunut viime postauksesta. Siirryin jälleen pelkkiin yövuoroihin, moni on ihmetellyt sitä miksi, koska viimeksin olin lähellä palaa loppuun. Mutta se oli kesää, ja nyt on syksy tulossa ja yöt (toivottavasti) hiljenevät, ja saan taas jonkun näköisen rytmin ja muutenkin olen yöeläin, tykkään valvoa pitkään ja nukkua pitkään.
Yksi syy on myös se että mulla on edelleen pieni pelko yövuoroja kohtaan, ja haluan todistaa itselleni että pystyn olemaan myös hiljaisina öinä työpaikallani. Ja kotona en pysty nukkumaan joka yö, koska mun pimeänpelko on vaan vahvistunut entisestään, joskus joudun nukkumaan valot päällä siihen asti että aurinko nousee. Joten miksi en tienaisi öisin rahaa ja nukkuisi silloin kun on valosaa. Joskus jos tulen jostain keskellä yötä kotiin, en meinaa uskaltaa kävellä edes autosta muutamaa metriä ovelle, ennen autosta nousua on etsittävä avaimet ja ovella vilkuiltava vähän väliä taakseen. Ovi kun aukeaa,äkkiä sisälle ja ovi nopeasti perässä kiinni. Kotona joudun kulkemaan saunatilan ohitse että pääsen huoneeseeni ja jostain kumman syystä kuvittelen aina että sielä on joku vaanimassa.. Myös öisin vessassa käynti on pelottavaa, vaikka vessa on suoraan vastapäätä mun huonetta. Se on naurettavaa, mutta en oo kellekkään uskaltanut sitä myöntää, että tietyllä tapaa mua vähän pelottaa aina töihin meno, ikinä ei tiedä mitä tapahtuu ja kuka hullu ovesta tulee. Töissäkin esitän että kaikki on hyvin, just tän takia tietyissä asioissa olis pitänyt toimia toisin. Ja kuulostaa, munkin korvaan naurettavalta, että mun pitäis todistella jotain, mutta mun on tehtävä se itseni vuoksi.

Haaveilen jälleen reissusta pohjoiseen kummien luo, jotta saan hetkeksi heittää taas aivot narikkaan ja unohtaa ne asiat jotka mua vaanivat täällä. Muutenkin stressaa taas työnhaku, vaikka haluankin pois nykyisestä paikasta on silti jotenkin raskasta kirjoittaa työhakemuksia. Se vaatii paljon aikaa ja keskittymistä ja varsinkin nyt mun ajatuksetkin pomppivat missä sattuu.. 

Nytkään ei pää oikein tahdo toimia, vaikka varmasti olisi enemmänkin kerrottavaa, mutta ehkä laitan pään hetkeksi tyynyyn ennen kuin alan taas metsästämään uutta työpaikkaa..

Truth

Blogi ollut taas yli kuukauden hiljaiselossa, johtuen monestakin syystä. Töissä on ollut kiirettä, töitä on taas enemmän kuin jaksaa tehdä. Vapaapäivätkin on menneet ohitse hujauksessa, ja nyt kun viikko sitten mulla olisi ollut pitkä vapaa meni se vähän plörinäksi. 

Ensinnäkin kun oon täällä blogin puolella muutamaan otteeseen maininnut tammikuun tapahtumia eräänä työyönä, ajattelin vähän enemmän valoittaa asiaa, kun se on nyt saatu virallisesti päätökseen.. Ainakin tietyltä osaa..  Elikkäs siis olin tammikuussa yövuorossa ja olin kassalla palvelemassa asiakasta kun sisään astui mies punainen pipo päässään. Miehen olin nähnyt ensimmäistä kertaa pari päivää aikaisemmin. Hän asteli kassalle kädet taskuissa, heti kun hän otti kädet taskuista huomasin että nyt ei ole kaikki kunnossa. Ne kädet olivat aivan punaiset, näytti siltä kuin hän olisi työntänyt kädet tuoreisiin mansikoihin ja puristellut niitä. Rupesin katsomaan tarkemmin miestä ja huomasin maastokuvioisessa takissa lisää verta. Tajusin heti että se ei ole hänen omaa vertaan. 

Mies poistui hetkeksi vessaan jolloin keskustelimme nopeasti asiasta työkaverin kanssa, tarkkailimme kameroita ja soitimme hätäkeskukseen. Saimme miehen jäämään paikalle pienellä huijauksella, poliisit tulivat noin 40 minuutin päästä. Poliisit veivät miehen pois, ja myöhemmin poliisi tulikin kyselemään meiltä tietoja, kävi ilmi että oli tapahtunut henkirikos. Olimme olleet tekemisissä murhaajan kanssa. Eikä kukaan vähäisistä asiakkaistakaan kysynyt että onko kaikki ok, tai tarvitsetteko apua.

Asiaa käsiteltiin paikallislehdessä reilu viikko sitten enemmän ja sain tietää mitä tämä mies oli oikeasti tehnyt ja se sai mut taas ihan sekaisin, olin juuri menossa töihin kun isäni luki mulle kyseisen tekstin. Olin todella ahdistunut ja mua jopa taas vähän pelotti olla töissä vaikka kyseessä oli päivävuoro. Jouduin olemaan paljon asiakkaiden seassa jotten ala itkemään. :D Se työpäivä kesti ikuisuuden, lopulta kun pääsin kotiin itkinkin sitten loppuillan, koska olin jälleen shokissa. Jos se mies oli pystynyt tekemään toiselle jotain niin kamalaa, niin mitä hän olisi meille pahimmassa tapauksessa tehnyt.. Mitä jos joku muu olisi ollut mun sijaan töissä? Mitä jos jollain muulla olisi mennyt hermot? 

Mun pitkä vapaa alkoi viime sunnuntaista ja kesti tiistai päivään. Lauantaina olin niin väsynyt että nukahdinkin suht ajoissa,mutta sunnuntaina heräsin jäätävään migreeniin. Nukuin vaan koko päivän, illasta päänsärky ja olo alkoi muutenkin helpottaa, ja otin vielä illalla särkylääkkeen ennen kuin menin nukkumaan, mutta edelleen maanantaina heräsin migreenin kera. Maanantaista meni myös yli puoli päivää migreenin kanssa. Tiistaita pelkäsin, toisaalta odotin, koska silloin tää mies sai kuulla tuomionsa. Voitte vaan kuvitella kuinka iso kivi vierähti sydämeltä kun saatte lukea että murhaaja kenen kanssa olette olleet tekemissä, on saanut elinkautisen. Mikä voittajafiilis siitä tulikaan, vaikkei mun tarvinnut oikeuteen mennäkkään todistamaan, mutta silti. :) Kaverin kanssa tiistaina juteltiinkin asiasta, että ehkäpä toi mun migreenikin tuli vaan stressistä kun tuo asia nousi taas esille ja tiesi että se on tulossa päätökseen. Mutta tää on asia jota en unohda ikinä, ja asia jonka takia tulee varmasti vielä itkettyä monet itkut. :D Yhtään päivääkään en ole tän takia ollut töistä pois, työni olen aina hoitanut. Vaikka mieli tekisi kirjoittaa vieläkin tarkemmin,niin tämän tarkemmin en asiaa täällä pysty valoittamaan. :/

Olin kuulemma päässyt töissä yhtenä päivänä palautelaatikkoon, oli kuulemma kehuttu. Tänäänkin eräs asiakas tokaisi mulle että kun olen niin tomera ja reipas, olenko käynyt armeijan. :D Oon tässä nyt taas etsiskellyt muita töitä ja pitäisikin tänään kirjoitella parit työhakemukset, taas.. 

Eipä tässä nyt ole kuukauden aikana tapahtunut oikeastaan mitään muuta, tuona "tuomiopäivänä" sain myös raahattua itseni katsomaan kummipoikaani ja voi kun toinen oli taas kasvanut kuukaudessa paljon. Jekuttikin kummitätiä urakalla. :D Toivottavasti taas pian pääsen katsomaan söpöläistä. :)

Kuinka vaikeaa olikaan julkaista tätä tekstiä,olihan se tunnin valmiina ennen kuin uskalsin painaa julkaise nappia..

Jokainen joskus kaatuu ja murtuu

Aattelin että tässä lomalla oisin ollut aktiivisempi blogin suhteen, mutta jotenki tää loma on hurahtanut hirveetä kyytiä ohitse ja tuntuu että oon ollu koko aika menossa, vaikken oo oikeesti tehnyt mitään. Ja paljon ois vielä tehtävää ennen töiden alkua. Maanantaina pitäis olla töissä iloisena asiakaspalvelijana. Lomallahan pitäis saada nukuttua univelat pois ja rentoutua, musta tuntuu että mun loma on ollut paikasta a paikkaan b juoksemista ja univelkaakin on tullut vaan lisää.
Univelat johtuvat siitä että vaikka kuinka pidänkin nukkumisesta, oon alkanut pelkäämään nukkumista. Ja tähän liittyy taas tammikuun tapahtumat. Oon aina pelännyt pimeää ja se yhdistettynä meidän ison talon naksumisiin ja maatalon eläimien liikkeisiin saa mun vilkkaan mielikuvituksen aattelemaan jotain muuta, vaikka tiedän että se on vaan talo joka naksuu silti pelkään että joku tulee ovesta sisään. Ja jos uskallan laittaa silmäni kiinni ei mene kauaa kun nään ne kasvot. Tähän mennessä olin jo hiukan päässyt etenemään asiassa, mutta no on siitä jo hetki kun lehdessä oli jälleen juttua tapahtuneesta. Sen jutun eräs lause sai mut vilkuilemaan enemmän olkani ylitse. Se sai mut pelkäämään taas. Mitä jos tää ihminen jotenkin pääsekin mun oven taakse. Mitä jos se saa asiat selville. Mitä jos? Muutenkin jos joku sanoo että tapahtuneesta on lehdessä juttua se saa mulle kylmät väreet ja sydämen hakkaamaan kuin hullu. Tahdon lukea ne uutiset yleensä silloin kun oon yksin, tavaan niitä usein vartinkin ajan kyyneleet silmissä. Se olisi voinut olla minäkin..

Toisaalta harmittaa etten tuota asiaa voi avata enempää täällä, mutta toisaalta se on hyväkin asia. Kenenkään ei pitäis joutua tuohon tilanteeseen. Hyvä että uskallan olla selkä ovelle päin niin etten vähän väliä vilkuile taakseni. Mutta mitä mä tekisin jos joku oliskin mun selän takana? En mä pakoon pääsis eikä huudotkaan todellakaan auttais. Turhaa ajatella tällässiä, mutta tällässiä nää mun yöt nykyään on. Nukahdan joskus aamulla ja nukun yli puoli päivää, jos nukun. 

Nää on taas näitä asioita, joista en osaa puhua. Enkä oo ikinä osannut pyytää apua mihinkään, oon aina pärjännyt yksin..

Käytiin tossa tosiaan sisarusporukalla Ruotsissa, oli ihan ok reissu, mutten kyllä ihan heti uusiks lähtisi. Muut halus kiertää museoita yms, itse halusin lähinnä vaan shoppailla. :D Kävin myös eilen työpaikallani ja mua huvitti kun monet kysy millon tuun takasin ja kun sanoin että maanantaina monen suusta kuului "ihanaa johan sua on täällä kaivattu!" :o Piristi hetkeksi. 

Palataan taas joskus, kun on joku aihe mistä kirjoittaa.. Heitelkää ihmeessä ehdotuksia!

Keltainen toukokuu

Täällä taas pitkästä aikaa! Toukokuu oli ja meni, lähinnä se meni töiden parissa, koska ensimmäisillä oli jo kesälomat, joten töitä oli enemmän kuin riittävästi. Mutta nyt minä onnekas pääsin kesälomalle ja oon nyt melkeen koko kesäloman lomalla! JEE! Tätä on odotettu! :3 Kaksi päivää lomaa takana ja kolmas edessä, en oo tehnyt mitään muuta kuin nukkunut ja siivonnut. :D Nyt on jopa tän koirankopin suursiivous ihan hyvällä mallilla, pitää vaan käydä laatikot ja kaapit läpi. Samoten kun toi kirjahylly. Tajusin tossa siivotessa että mulla on oikeesti ihan älyttömästi tavaraa, ja heitinkin nyt ihan raa'alla kädellä kaikkea roskiin, mutta tota tavaraa on vieläkin. Ehkä mussa on jotain hamstraajan vikaa. :D

Mutta joo, mulla oli tossa toukokuun loppupuolella myös synttärit. Ja mun ihanat kaverit olikin järjestäneet mulle ihanat pippalot. Oli katossa roikkumassa onnitteluviirejä ja ilmapalloja. Lastenkutsut prinsessateemalla, aivan loistavaa! :D Sain paljon lahjoja, en olis mitään tarvinnut, kiitos nyt kuitenkin. <3 Muutenkin sain todella monilta ihmisiltä jotain, jopa pari työkaveria yllätti sain toiselta hiusöljyn ja toiselta arvan. En olis osannut odottaa heiltä mitään, enkä olisi tarvinnutkaan. :D Mutta ihanaa kun kuitenkin muistivat, arvasta ei valitettavasti tullut mitään, mutta hiusöljy on aivan loistava keksintö! :P Ja ikää mittariin tuli siis 23- vuotta. :D Hullua vuosia niin oon 24.. :D

Eräs "tuttuni" teki joku aika tuossa ilmeisesti itsemurhan, tämä sai taas mut ajattelemaan pappaa. Selvennän nyt siis että pappa ei itsemurhaa tehnyt, vaan kuoli luonnollisesti. Mutta siis tää kuolema uutinen sai mut ajattelemaan mun rakasta. Hetken aikaa makoilin ja hymyillen muistelin meidän hassutteluita, sitten huomasinkin jo itkeväni ja yht'äkkiä oli pakko nousta ylös kuin kaikissa leffoissa kun ne näkee painajaisia, aloin taas hyperventiloimaan ja tuntui että tukehdun kun kurkkua puristi. Sainkin yllättävän nopeasti rauhoitettua itseni, ainakin hetkeksi. Tuntuu että päivä päivältä, tää ikäväkin vaan kasvaa. Ois niin paljon mitä haluisin kertoa papalle, ja ylipäätään muillekkin isovanhemmille. Mua häiritsee onko mulla vaan jotenkin vilkkaampi mielikuvitus kuin muilla vai onks mulla jotain yliluonnollisia kykyjä vai miks musta yleensä kun alan hyperventiloimaan tai muuten panikoimaan tunnen kuinka joku laittais käden mun olkapäälle. :o

Kesälomasuunnitelmia mulla ei oikeestaan oo kamalasti, puolessa välissä kuuta käydään Ruotsissa sisarusporukalla ja loppu loma onkin avoinna. :D Ainakin kummipoikaa aion morjestaa useammin kun on aikaa, heinäkuu on varmasti taas kiireisempi.

Kattelin tossa eilen taas työpaikkoja, allekirjotettiin nyt sopimus heinäkuun loppuun, mutta ei oikein ollut mitään mikä ois napannut. Ei kukaan kesän jälkeen enää halua uusia työntekijöitä, totta kai ne pitää ne kesätyöläiset niin pitkään kuin vain voi. Jotenkin masentavaa selata tyyliin joka ilta jotain työpaikkoja. En tykkää muutenkaan kirjottaa työhakemuksia, rasittavaa ja stressaavaa hommaa.. :D

Kello on nyt kohta neljä aamulla ja mulla ei nyt päässä oikein liiku mitään. Mulla on jotenkin tää unirytmi taas hypännyt väärin päin. :D Pitäs herätä ajoissa tänään kun pitäis siskolle ja sen miehelle tehä lihapullia ja muussia ennen kuin ne lähtee lentokentälle, ja samoten siskon kynnet pitäis lakata.. :D juuuuu-u.. :D
Mutta eiköhän me palailla tässä mun loman aikana taas, tai ainakin toivottavasti. Ehkä viimeistään sen Ruotsi seikkailun jälkeen.. :D  Siihen asti adios!

I lost myself

Haaveet kaatuu

Kello on jo paljon, mun pitäisi nukkua, ei huvita. Mua masentaa taas, pitäisi alkaa katselemaan työpaikkoja minne hakea, ei kiinnosta, en jaksa. Miksi hakea kun en sinne kumminkaan tule pääsemään. Turhaan käytän aikaani siihen. Mä en enää jaksa uskoa siihen että mua varten ois joku unelmaduuni, varmaan jos tuolta nykyisestä paikasta pois pääsen pyyhin lopun ikäni mummojen takamuksia. Jee!

Muutenkin tuntuu et oon hukannut itseni jonnekkin taas. Vaikka kuinka yritän olla ajattelematta, ajatukset pyörii lähes koko ajan Skype miehessä. 4.5 siitä on vuosi kun alettiin juttelemaan, mulla ei oo kenenkään miespuolisen kanssa kohdannut kemiat niin hyvin kuin hänen kanssaan. Joulukuusta asti oon punninnut päässäni eri vaihtoehtoja, miksi hän lopetti yhteydenpidon ja tullut aina siihen tulokseen, että vika on mussa. Ei rikkinäistä voi saada ehjäksi. 

Pää lyö tällä hetkellä tyhjää, joten kuvat puhukoon puolestaan..

"Haaveet kaatuu 
niitä nousemaan en saa 
haaveet kaatuu 
tahdoin paljon kauniimpaa 
haaveet kaatuu 
varjot saapuu

Mitä siitä itselleni sain 
kun hyvää tahdoin tehdä vain 
en tarinaani uudestaan 
voi kirjoittaa 
vaikka tahtoisinkin 
mitään takaisin en saa "

Se on ihan ok, et sä haluut itse tarinaasi kirjoittaa

Tiedättekö sen tunteen kun oot kohta vuoden etsinyt uutta työpaikkaa, oot lähettänyt kymmeniä työhakemuksia ja käynyt parissa työhaastattelussa. Työhaastatteluissa on ihmetelty kun alalta ei ole kokemusta kuin koulun harjoittelut. No niin, mun oli pakko pitää nykyinen työ koulun ohella koska mikään muu paikka ei voinut tarjota mulle töitä yhtä hyvin, jotta mulla olisi ollut varaa käydä koulussa. Ja miten sitä kokemusta voi tulla, kun en pääse minnekkään. Kuten siis arvata saattaa, viimeisestäkin paikasta tuli vastaus, kieltävä sellainen. YLLÄTYS! Jotenkin osasin varautua jo siihen. Mutta kun kaikki on mulle jokaisen haastattelun jälkeen sanonut että kyllä sä sinne pääset, niin on sitten salaa itsekkin toivonut että ehkä tänne.. Mutta ei.. On vähän turhautunut olo, kymmenen vuotta haaveilet unelmiesi alasta, upotat kolme vuotta aikaasi unelmiesi kouluun, aloitat työnhaun heti valmistuttuasi ja vuosi sen jälkeen ollaan edelleen tässä. Jos mä en nyt pääse mihinkään, miksi mä myöhemminkään pääsisin? Mä en enää jaksa kirjoittaa yhtään työhakemusta, en jaksa enää yhtäkään työhaastattelua, en jaksa..

Hetkeksi mua piristää muutaman työkaverin sanat, "meidän onni että saadaan pitää tollanen työmyyrä meillä", "ne ei todellakaan tiedä mitä menettävät.". Mutta musta tuntuu että toi mun työ on jo niin nähty, voiko se tarjota mulle enää mitään uutta? Jos töihin menokin on pakkopullaa. Jos on vain muutama työkaveri kenen kanssa on oikeasti hauskaa olla töissä. Voinko enää nauttia työstäni samalla tavalla kuin alkuaikoina. En jaksa enää olla iloinen asiakaspalvelija, vaikka olisin, siitä ei saada mitään kiitosta. Töissä on muutenkin ollut älytön kiire, väkeä vähennetään, ei ole sairaslomien paikkaajia, ihmisiltä vaaditaan liikaa, pitäisi joustaa älyttömiä määriä ja jotenkin ne on aina samat ihmiset ketkä joustaa.. Vapaita ei siis ole paljon mitään, ja melkein joka vapaalla sua kysytään töihin. Tiedän ettei mun tarvitse suostua jos en tahdo, saan pitää vapaani. Mutta mulle on aina ollut vaikea sanoa ei, ja ajattelenkin aina että jos nyt tän kerran, ei yks kerta haittaa. Ja ajattelen että muut joutuvat kärsimään siitä jos töistä puuttuu esimerkiksi iltavuoro kokonaan. Vaikkei se mun ongelma olekkaan kun vapaalla olen, mutta silti. Ajattelen liikaa muita. Mun pitäisi osata asettaa itseni ykköseksi, miettiä omaa jaksamista. En mäkään ole superihminen joka pystyy tekemään töitä monta viikkoa yhdellä vapaalla. Huomaan itsessäni hiukan samoja piirteitä kuin vuosi sitten, kun mulla oli burn outin oireita, jälleen. Oon jatkuvasti väsynyt, eikä mikään nappaa, työt pyörii päässä koko ajan. Mun oma henkilökohtanen elämä kärsii töiden takia, en oo kummipoikaakaan kerennyt kuukauteen näkemään, mikä ärsyttää mua paljon. Aina ajattelen että palkkapäivänä saan kiitoksen kovasta työstä, mutta ei, ei todellakaan. Siihen työmäärään nähden palkka on aivan hanurista. 

Ja se että tietyt ihmiset jaksavat kiukutella töissä ja olla kuin viisivuotiaan tasolla vie omiakin voimia, vaikka kuinka yrität olla piittaamatta heistä, mutta kun joudut heidän kanssa samaan vuoroon ni jestas sentään. Jos ei edes tervehditä töihin tullessa, ei mennä auttamaan vaikka nähdään että toisella on kiire. Ihan oikeesti millä vuosisadalla nyt eletään? Asiakkaat valittaa koko ajan kun kestää ja paikat on likaisia, niin no miten siinä kerkeät siivoamaan kun et kassan takaa pääse mihinkään ja apua ei muilta heru.

Työt vie muutenkin niin paljon energiaa, en jaksa tehdä töiden jälkeen mitään. Tulen kotiin ja menen suoraan sohvalle tai sänkyyn makaamaan ja siinä makoilenkin niin kauan kunnes täytyy taas lähteä töihin. Kaikki mitä mun pitäisi tehdä mm. kotityöt siirtyy aina eteenpäin, kun ajattelen että "kyllä mä ens vapailla, en mä nyt jaksa..".  Ei mua loppujen lopuksi edes haittaisi tuo huonokaan palkka, jos tuo työ antaisi sitä mitä mä tahdon, jos ihmiset tulisivat toimeen keskenään, eivätkä olisi aina katkeria toisilleen jostain asiasta. Sekin kun esimiehiltä ei saada mitään kiitosta mistään, no viimeksikin kun esimieheni kysyi mitä kuuluu, sanoin että mitäs tässä uhrasin vapaani tähän työvuoroon. Tokaisi esimieheni että "kiva, sä ootkin ollut aina sellanen kiva uhrautuja.". Silloin tajusin että hitto mä oon oikeesti juostanut eniten varmaan koko torpassa, mulla kärsi koulu töiden takia, en jaksanut edes panostaa siihen niin paljon kun olisin voinut. 

Välillä mietin myös sitä että oonko mä käsikirjoittanut mun elämäni liian tarkkaan päässäni. Tiedän mitä haluan ja mitä en. Mä tiedän minkälaista työtä tahdon tehdä, enkä tyydy vähempään. Pitäisikö mun puhkaista mun saippuakupla?  Eräs ystäväni ehdotti että lähtisin opiskelemaan lisää, jos en pelkästään lähihoitajan papereilla pääse minnekkään. Niin no mitähän mä opiskelisin enää.. Lisää jotain kursseja?

Onneksi kohta on kesäkuu ja melkein kuukauden kesäloma. <3 

Mussa kaksi naista on vahva ja se voimaton,toinen pärjää omillaan ja se toinen tarvii kantajaa

Liian monta kuukautta hiljaiseloa takana, monesti mieli on tehnyt avata blogi ja kertoa kuulumisia, koska paljon on tapahtunut. Mutta en tiedä miten olisin saanut ajatukset puettua sanoiksi, paljastamatta kuitenkaan liikaa. Asiaa on nyt käsitelty omassa pienessä päässäni, ystävien ja työkavereiden kanssa. En nyt uskalla raottaa asiaa paljoa täällä, mutta sanotaanko näin, että jouduin työni kautta sellaiseen tilanteeseen, jonka jälkeen voi vain kiittää luojaansa ettei mitään vakavampaa tapahtunut. Siinä tilanteessa ei paljoa kerennyt ajattelemaan että miten tässä nyt toimii, vaan toimi niinkuin sillä hetkellä tuntui parhaalta.

Tää tapahtuma sai mut kärsimään melkein päivittäisestä ahdistuksesta, mietin vain tapahtunutta ja pelkäsin mennä töihin. Varsinkin kun tämä tapahtuma tapahtui yövuoron aikana, keskellä mun yövuoro putkea, reilu kaksi kuukautta sitten. Ensimmäinen yövuoro tapahtuneen jälkeen oli kamala, töihin menin itku silmässä ja täristen. Juoksin kassojen ohitse pukuhuoneeseen kun asiakastilat ahdisti. Onneksi olin töissä sellaisen kaverin kanssa jolle pystyin sanomaan että mua ahdistaa olla kassalla. Hän tokaisi että voidaan vaihtaa osia että hän menee sinne, en kuitenkaan suostunut koska jos olisin vältellyt tapahtumapaikkaa en olisi ikinä pystynyt sinne menemään. Sen yön aikana tuli täristyä, purettua huulta ja vuodatettua parit kyyneleet. Mä pakotin itseni menemään töihin, pakotin olemaan sielä ja pakotin itseni palvelemaan asiakkaita.

Parin ensimmäisen päivän ajan olinkin shokissa, en käsittänyt kunnolla mitä oli tapahtunut. Yövuoro putki meni vähäisillä unilla, väsymyksen, ahdistuksen ja shokin yhdistelmä ei ole kiva juttu.
Kun pari päivää oli kulunut, alkoi ymmärtää mitä oli tapahtunut, ja se pelko mikä oli ollut piilossa shokin alla tuli esiin. Vapaapäiväni mietin mitä kaikkea olisi voinut tapahtua. Onneksi sain kuitenkin nukuttua, eikä asia pahemmin tullut uniini. Olin kyllä jo siinä pisteessä niin väsynyt että kun sain pääni tyynyyn niin nukahdin melkein saman tien. Hereillä ollessani tapahtuma pyöri päässäni taukoamatta. Ja mulla on nyt uus fobia tän tapahtuneen takia, pelkään punasia pipoja.. :D Joo kuulostaa tyhmälle, mutta ne ketkä asiasta tietää, ymmärtävät varmasti syyn. Tapahtuneesta on kohta kolmisen kuukautta ja asia pyörii välillä edelleen päässäni, mutta tätä asiaa en voi avata enempää täällä. Mutta tämä on asia jota en varmasti unohda ikinä. Sen verta voin vielä sanoa, että siinä oli ainekset pahempaankin, mutta nyt toisiin aiheisiin!

Kiirettä on siis pitänyt jo senkin puolesta, että oon aktiivisesti etsinyt uutta työpaikkaa, tuo tapahtuma potkasi mua oikein kunnolla persuksille tän asian kanssa. Oon nyt käynyt neljässä työhaastattelussa tässä vuoden sisällä. Paikat on olleet ympäri Suomea ja hoitoalan hommia. Reilu viikko sitten kävin Kalajoella, kun kävin sielä päin haastattelussa, ja onnistuinkin saamaan sieltä vatsataudinkin kaupan päälle. Muutenkin reissu oli sellanen pikareissu työputken keskellä joka kesti kolme päivää ja jokasen päivän aikana ajamista yli 100km. Olin erittäin väsynyt reissun jälkeen ja sen aikana. Sukulaisia en kerennyt näkemään kun kummini ja pari serkkua mikä harmittaa.. Viimeisestä paikasta, mun pitäisi kuulla nyt luultavasti viikon sisään. Jos sinne pääsisin se olisi muutto edessä.. Oonkin nyt yrittänyt katsella paikkoja muualta kuin kotipaikkakunnastani, koska juuri tuon tapahtuneenkin takia kaipaan uusia tuulia.

Niin ja helmikuun lopussahan musta tuli virallisesti kummi maailman ihanimmalle pienelle miehelle. <3 Yritän nähdä kummipoikaani mahdollisimman paljon ja aina kuin mahdollista. Yleensä se on 1-3 kertaa kuussa, silti vaikka näen häntä suht usein tällä hetkellä, on hän aina kasvanut hurjasti ja oppinut jotain uutta. Kohta hän on jo hurjan iso poika! <3 Tällä hetkellä en tiedä mitään sulosempaa ja ihanempaa kuin hän. <3 Haluan että kummipoikani tietää että kummitädille voi kertoa mitä vaan, ja olen aina apuna jos tarvitaan. Viime näkemisestä on kyllä jo liian pitkä aika, mutta mulla on ollut nyt paljon töitä ja vapaat on mennyt työhaastatteluissa niin en ole kerennyt tätä ihanuutta näkemään nyt pariin viikkoon.. :/

Mä oon myös vihdoin pystynyt myöntämään sen itselleni, mutten voi sanoa sitä ääneen, en ole edelleenkään päässyt Skype miehestä täysin yli. Varinkin tuon tapahtuneen jälkeen kun siitä oli noin kuukausi kun hän sanoi että se on siinä, olin aika ulalla, kun olin tottunut että hän on ensimmäisiä kelle kerron jotain, ja tää oli sellanen asia mistä olisin halunnut jutella jonkun "tuntemattoman" kanssa.   Samaan aikaan mä odotan ja pelkään toukokuuta, alle kuukausi enää niin "meidän ensi tapaamisesta" on vuosi. Mä en siis edelleenkään tiedä syytä, että miksi tää mies nyt loppujen lopuks lopetti yhteydenpidon  ja en olekkaan vastannut hänen viimeiseen viestiinsä. Tossa yhtenä päivänä kirjauduin Skypeen pitkästä aikaa ja kuulin sen viesti ääneen tuli mieleeni heti "hei nyt se laitto viestiä", kunnes tajusin että ainiin. Ja eräänä yönä tossa tylsyydessäni menin samalle chat sivustolle missä tän miehen tapasin. En ollut sielä melkein vuoteen. Jotenkin se tuntui myös väärältä. Mulla on nyt myös uus puhelin, eikä siihen ole asennettu Skypeä, jotenkin sekin tuntuu väärällä, mutta silti oikealle. Edelleenkin tietyt biisit on sellaisia joita en voi kuunnella, tai kun ne soi esim. töissä radiossa tuo se tietyn "hetken" tämän miehen kanssa mieleen.

¨

On muuten himputin vaikeaa pukea ajatuksia sanoiksi, ja varsinkin kun tuntuu että tässä on tapahtunut niin paljon kaikkea, mutta on niin paljon asioita joista en voi kirjoittaa tänne, koska niin.. Jotenkin nää kaks kappaletta on soineet tässä alkuvuodesta paljon.. En nyt osaa koota ajatuksia enempää kasaan, joten palaillaan taas, toivottavasti pian. Toivomuksia saa edelleen laittaa, oon vähän hukassa tän blogin kanssa.. :D