Music

Huomenta! Heräsin tossa tunti sitten ja koulu alkais vajaan 3h päästä, joten ajattelin kuluttaa aikaani ja tehdä tällä kertaa tällässen videopitoisen  postauksen ja listata tähän mun lempikappaleita mitä kuuntelen aina vaan uudestaan ja uudestaan. :) Tässä tulee tosiaan olemaan vain murto-osa näistä biiseistä, koska näitä on aika paljon.

           Aivan ehdoton lempparibiisi tällä hetkellä<3

Tähänkään en varmaan kyllästy ikinä! Tän biisin avulla ymmärsin, että voin olla oma itteni ja jos se ei joillekkin kelpaa niin voi voi, se ei ole mun ongelma. :) Yhteen vaiheeseen tää oli semmonen tsemppi biisi :D

Tääkin kolahti heti ekalla kuuntelukerralla, tässä on vaan sitä jotain.

Inhosin tätä ensin, mutta parin kuuntelu kerran jälkeen tääkin jäi päähän ja tästä tulee hyvä fiilis :)

Tää jää päähän, ja on muutenkin just mun tyylinen biisi :D

Jotenkin tääkin kolahti heti ekalla kuuntelu kerralla, tääkin on vähän semmonen tsemppi biisi :D

Cheek ei todellakaan ole mun lemppari artisti, mutta tää on loistava!

Kuuntelin tätä yhdessä vaiheessa varmaan viikon putkeen, mutta tästäki saa hyvän mielen ja ymmärtää että kelpaa just semmossena ku on. :)

Jotenkin tästä tulee omat kouluajat mieleen.

Tää on uusin biisi mun soittolistalla, mutta tääkin jää päähän :D

Inhoon myös Robinia, mutta tän kappaleen kun kuulin niin tääkin oli ihan kun omasta elämästä.

Tässäkin on vaan jotain.. :D

Jotenkin tääkin on kun omasta elämästä.

Tässä nyt on tosiaan muutama biisi, mun musiikkimaku on tosiaan superlaaja, kuuntelen oikeastaan kaikkea muuta paitsi heviä. : D Nää on sellassia biisejä mitä voi kuunnella aina uudestaan ja uudestaan.
Ties vaikka löytäisitte tästä oman uuden lemppari biisin! :)

Nuoruuteni

Vähän jo lupailin että tämä nuoruus osio voi tulla jo tän illan aikana. Ajattelin tylsyydessäni kirjotella tämän alta pois. Mun nuoruus on ollut aika vaikeaa aikaa, oon ollut meidän perheen ns. musta lammas. Oon kokenut ikääni nähden sellassia asioita, mitä monet mun ikäset ei ole. Ja on tapahtunut myös sellaisia asioita joista edes mun paras ystävä ei tiedä. Kerron siis 7- luokasta tähän päivään asti.

7- luokalla meidät jaettiin taas uusiin luokkiin. Tutustuttiin uusiin ihmisiin ja kouluun. Tällöin meillä oli semmonen kolmen tytöt porukka missä aina hengailtiin. Kiusaaminen jatkui, sanallisena. Yritin panostaa kouluun koska ei mun elämässä sillon ollut oikein mitään muuta kuin koulu ja pari ystävää. Kouluun panostaminen oli tosin vaikeaa sillä sait koulussa että kotona kuulla olevasi tyhmä. Ja jopa oma äiti sanoo sulle että toivoisi että olisin kuollut ja katuu että on edes synnyttänyt mut. Kyllä tollasset sanat jää mieltä kaivelemaan ei ne varmaan ikinä sieltä lähde. Eikä se ikinä ole noita sanoja perunut tai anteeksipyydellyt. En muista oliko se nyt seiskaluokan aikana kun mulle kehittyi jo lievä syömishäiriö ja olin masentunut. Se oli joko tässä seiskaluokan lopussa tai kasiluokan alussa. Sekin johtui vaan kiusaamisesta ja siitä kun sua kotona haukutaan  koko ajan. Aina kun satuimme liikkumaan äidin kanssa jossain ja hän törmäsi tuttuun siskostani ja veljestäni hän puhui kivoja juttuja, mutta minusta joka seisoo vieressä haukutaan maanrakoon kuinka olen huono koulussa jne. Silti äitini ei voinut auttaa minua läksyissä vaikka pyysin aina piti pyytää apua isältä tai siskolta.

Kasiluokalla meidän kolmen tytön porukkaan tuli yksi uusi tyttö, mun pelastus. Olin nimittäin seiskaluokan lopussa aika masentunut eikä sitä edes kotona huomattu eikä koulussakaan. Nyt uskalsin jo jutella terveydenhoitajan kanssa mun ongelmista, mutta sekin vähän jäi kun terveydenhoitajakin vaihtui ja mun luottamusta on aika vaikeaa saada. Terveydenhoitaja kuitenkin totesi mulla lievän masennuksen ja syömishäiriön ennen lähtöään. Uutta terveydenhoitajaa ei edes kiinnostanut ja se uskoi kun sanoin että kaikki on hyvin. Kuitenkin kiersin edelleen kotiin kaupan kautta. Kasilla alettiin myös käymään riparia. Niissä riparitapahtumissa ja leirilä tunsin kuuluvani porukkaan. Taisin olla myös kesällä ekaa kertaa kesätöissä. Kasin aikana harkitsin myös kaiken näköstä tyhmää. Kasilla peliin tuli myös alkoholi ja tupakka. Vietettiin iltoja kylillä juomassa ja riehumassa. Kotona sain kärsiä edelleen äidin haukuista ja lyönneistä. Välillä olin vessassa lukkojen takana itkemässä, josta isäni mut löysi ja pyysi tulemaan pois ja aina sai mun pään puhututtua ympäri että äidillä on huono päivä yms. Ja täydellisen perheen esittäminen jatkui.

Ysillä oli edelleen kiusaamista sanallisessa muodossa, mutta se oli vaan satunnaista. Oltiin taas koulun vanhimpia ja muut kiusasi nuorempia ja kiusaaminenkin keskittyi enemmän yhteen toiseen yksinäiseen meidän luokalla. Toki mäkin aloin kiusaamaan häntä, ettei mua kiusattaisi, silti välillä välitunneilla hengailtiin hänen kanssaan. Jälkeen päin sitä on miettinyt että on ollut tosi tyhmä kun on tollasseen lähtenyt mukaan, mutta sitä pelkäsi että jos en nyt tee niin kuin muut tekee ne iskee taas kyntensä muhun. Ysillä taisi meidän kouluun tulla uusi oppilas, kaverin luokalle. Hän alkoi pyörimään meidän porukassa. Meillä oli oma jengi. Jäin myös kiinni juomisesta ja siitä ei tietenkään hyvää seurannut. Ja siitä seurasi taas monet lyönnit. Nyt osasin jo sanoa vastaan. Ysillä syömishäiriökin "parani" kun kiusaaminenkin lakkasi vähäksi aikaa. Tehtiin yhteishaku hain yhteen lähikouluun ja pariin mitkä olisi olleet kauempana. Pääsin lähimpään kokkipuolelle. Olin kesätöissä lasten parissa.

Kokkipuolelle mentäessä olin onnellinen että pääsin pois vanhasta koulusta. Se oli mulle kuin uusi alku. Silti pelotti sillä suurin osa kiusaajistani oli samassa koulussa, mutta eri linjalla. Tutustuin luokallani muutamaan ihmiseen. Luokka oli aluksi aika iso, mutta pikku hiljaa porukkaa siirtyi muualle tai lopetti. Pikku hiljaa luokka jakautui tupakoitsijoihin ja savuttomiin. Itse olin savuttomien puolella. Pari kertaa mulle auottiin päätä ekan vuoden aikana. Eka vuosi meni aika nopeasti. Pelkäsin aina bussimatkoja sillä bussissa kohtaisin kiusaajani enkä pääsisi pakoon. Harkitsin ensimmäisen vuoden aikana lopettamista, mutta kävin koulun hammasta purren loppuun sillä ajattelin että kadun sitä myöhemmin ja olen voinut viedä jonkun paikan joka oikeasti sinne olisi halunnut.

Toisena vuonna meitä oli enää alle kymmenen. Tietysti kun olimme pienellä porukalla yhteishenki tiivistyi ja luokka alkoi hengailemaan keskenään. Ketään syrjimättä. Edelleen pelkäsin bussimatkoja. Jäin suosiolla eteen jottei tarvitse mennä taakse kiusaajieni sekaan. Oli aika paljon työssäoppimista. Alettiin pohtimaan aiheita opinnäytetyölle. Opettaja vaihtui kesken vuoden, ensin parilla minun lisäksi oli hirveä kapina sitä vastaan.

Kolmas vuosi oli melkein kokonaan työssäoppimista. Ja sain itselleni samalla työpaikan. Nyt meitä oli enää ihan muutama hassu, meidät pystyi laskemaan yhdellä kädellä. Tykkäsin luokastani. Ja opettajastamme. Kokkipuolen aikana äitini ei tainnut lyödä kuin muutaman hassun kerran kun olin katsomassa telvisiota ja hän tulee töistä ja haluaa katsoa jotain omaa ohjelmaansa ja en antanut vaihtaa kanavaa. Olin päässyt eroon kiusaajistani ja olin onnellinen. Aloin saada itsetuntoani takaisin pikkuhiljaa. Tein myös yhteishaun ja hain uudelle alalle, lähihoitajaksi koska totesin ettei kokin hommat ole mun juttu.

Tein töitä ja odotin päätöstä koulusta pääsenkö opiskelemaan uutta alaa vai en. Päätös tuli ja onnistuin, vihdoin! Olin innoissani että pääsen vihdoin opiskelemaan alaa mistä olen kiinnostunut. En oikeastaan tainnut edes ikinä jännittää uuden koulun alottamista kamalasti, koska kyseessä oli kuitenkin sama vanha koulu missä kävin kokkipuolen, taisin jännittää vain luokkaani hieman sillä tiesin että he ovat 3- vuotta nuorempia. Ajattelin että hitto jos koko luokka on semmossia pikkulissuja täynnä : D

No lähihoitaja koulu alkoi, kokoonnuttiin ekana päivän perinteisesti saliin, jossa jo yksi poika pyörtyi. Kun vihdoin oltiin päästy luokkaan katselin ympärilleni ja totesin että hitto mä oon vanha, kaikki näytti siltä että on tullut suoraan yläasteelta. Onneksi niin ei ollutkaan oli sielä jopa mua vanhempiakin, osalla oli jo lapsia. Meidän luokka jakautui heti kolmeen osaan. Oli sen kylän pissaliisat, aikuiset ja me "normaalit". En muista oliko se ekan vai toisen vuoden aikana kun meitä otettiin jo puhutteluun ryhmähengestä. Hassua, luulisi että lähihoitajilla olisi hyvä ryhmähenki, mutta ei. :D Eka vuosi meni aika nopeasti. Käytiin päiväkodissa työssäoppimassa ja totesin että se on minun juttu. Olen siis jo kutoselta asti haaveillut päiväkotiin pääsemisestä. Löysin myös muutaman uuden ystävän, jotka ovat kokeneet samanlaisia asioita.

Toisena vuonna meillä oli edelleen samat porukat. Opettajat ärsytti meitä kaikkia. Olin vanhusten kanssa työskentelemässä ja totesin että tämä olisi viimeinen vaihtoehto mihin haluan. Ne olot joissa vanhukset joutuvat olemaan, ei kiitos. Olin myös kehitysvammaisten parissa, se olisi toinen sellainen työ mitä voisin tehdä se oli mukavaa. :) Toisen vuoden aikana en hirveästi ole koulunpenkkiä kuluttanut sillä mulla on hyväksilukuja tuolta kokkipuolelta. No ensi viikolla menen ensiavun kakkoskurssin suorittamaan vielä.

Syksyllä siis vaihdan koulua. Erikoistumisvuosi alkaa, erikoistun siis lapsiin, jos joku ei nyt tästä tekstistä sitä jo tajunnut. :D Kiusaaminen on jättänyt pysyvät arvet ja varmasti kiusaaminen on aina osa mun elämää haluan sitä tai en. Ilman kiusaamista olisin luultavasti tosi avoin ihminen, mutta nyt, toisaalta ehkä ihan hyvä, tarkkailen ensin miten ihmiset toimii ja millaisia he on ennen kuin alan heille mitään kertomaan. Olen myös oppinut tulkitsemaan hyvin ihmisiä. Mua ärsyttää myös se että en uskalla usein lähestyä uusia ihmisiä, saatan vain katsoa kaukaa että tuo ihminen olisi mielenkiintoisen näköinen. Halveksun mun kiusaajia,  ja niistä nyt suurimmasta osasta onkin tullut niitä huumeveikkoja. Silti olisi mukavaa tietää mikä on johti mun kiusaamiseen. Oliko se vain mun koko vai se että asuin maalla? Välit äitiini eivät ole yhtään sen paremmat kuin ennenkään, riitoja on ainakin kerran viikossa, eikä sitä kiinnosta miten mulla menee, ei se kuuntele mun juttuja sitä kiinnostaa telkkari. Olisin toivonut että se olisi ollut mun lapsuudessa enemmän läsnä leikkinyt mun kanssa tai jotain, mutta ei sen piti aina katsoa telkkaria ja laittaa sisko pitämään mulle seuraa. Oon oppinut pärjäämään yksin. On auttanut tosi paljon että olen jo pienestä asti kirjotellut päiväkirjaa. On ollut joku joka on "kuunnellut" kun on ollut ongelmia.

 Nykyään uskallan sanoa omat mielipiteeni, enkä mene muiden mukana. Jos joku ei mua miellytä sanon siitä. Oon muuttunut yläaste ajoista aika paljon, ja ihan hyvä vaan. Oon onnellisempi mitä silloin ja nykyään yritän laittaa toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos kaikki negatiiviset asiat musta. Usein se on kyllä aika vaikeaa. Nykyään uskallan myös ajatella mikä on mulle parasta, eikä mikä muille. Osaan jo sanoa ei.

Lapsuuteni

Joku oli toivonut että kertoisin lapsuudestani enemmän. Ajattelin nyt että kertoisin tässä lapsuus osiossa tonne kutosluokan loppuun. Ja sitten jos joskus jaksan tehdä nuoruus osion voisin kertoa yläaste ajoista tähän päivään. Ei siinä kyllä hirveästi mitään tapahtunut, mutta katotaan mitä sitä itse edes muistaa niistä ajoista.

Elikkä synnyin 1992 tämmössen pieneen kylään, vanhempani olivat/ovat maanviljelijöitä ja mulla oli/on sisko, joka on mua 5 vuotta vanhempi. Hirveesti en lapsuudesta mitään muista, tai sitten silloin ei oikeesti vaan tapahtunut mitään, koska täältä oli tosi vaikeaa päästä mihinkään. :D Leikin siskoni kanssa näitä perus tyttöjen leikkejä ja sitten riehuttiin tossa meidän pihalla. Autettiin myös vanhempiamme näissä arjenaskareissa tai oltiin ainakin auttavinamme. :D Siskoni aloitettua koulun emme tainneet enää hirveästi leikkiä yhdessä kun siskolla oli nyt omat kaverit. Kun olin 4- vuotias meidän naapuriin muutti perhe, ja tutustuin silloiseen parhaaseen ystävääni. Meillä on kaksi vuotta ikäeroa. Näimme lähes päivittäin. Voisi sanoa että olimme silloin kuin paita ja peppu. Aloitin myös seurakunnan kerhon olisikohan se nyt ollut tossa 5- vuotiaana, en kyllä yhtään muista että oliko se joka päivä vai pari kertaa viikossa, muistan noista ajoista vain sen että mulla oli tosi ruma reppu. : D

Sitten 6- vuotiaana menin päiväkotiin, sielä sain taas uusia kavereita. Ja myös silloinen paras ystävänikin tuli sinne. Muistaakseni mentiin aina kaverin äidin kyydillä päiväkotiin ja mun isä haki meidät. Päällimmäisenä päiväkoti ajasta on jäänyt mieleen se että silloin syntyi mun pikkuveli, sitten nää krokotiilileikit, liukumäessä leikittiin kissoja ja sitten se yks kotimatka kun isäni poikkesi kaupassa ja odotin kaverini kanssa autossa ja isä toi meille toffeetuutit ja mulla irtos hammas siihen tuuttiin. :D Vähitellen meitä alettiin "valmistamaan" kouluun ja se pelotti mua toisaalta aika paljon, mutta toisaalta olin myös innoissani että pääsee kouluun.

Ekasta koulupäivästä en hirveesti mitään muista. Oikeestaan ainut muistikuva siitä on että isäni saattoi mut kouluun ja mua suretti ku muiden vanhemmat oli sielä lastensa kanssa ja niiden tunkena, mutta mun isä kääntyi ovelta takaisin kotiin, koska sen piti lähteä takaisin töihin eikä se kerennyt olemaan mun tukena. Mua pelotti aika paljon koska en tiennyt minne mun pitäisi mennä. Olin lapsena tosi ujo, no oon kyllä vieläkin, mutten ehkä enää niin paljon kun pienenä. Meidät jaettiin luokkiin ja tutustuttiin toisiimme, ja mut otettiin heti silmätikuksi. En tiiä edelleenkään mistä se johtu, koska en mun mielestä ollu mitenkään erillainen kuin muut. Pikku hiljaa mua alettiin kiusaamaan ihan kunnolla, oli haukkumista, tavaroiden piilottamista ja pari kertaa mua taidettiin jopa lyödäkkin. Ja nää päiväkoti kaveritkin hylkäsi mut tai siirtyi eri kouluun. Opettajat ei tähän puuttuneet vaikka kotoa pyydettiin ja minäkin kerroin aina opettajalle koska mut oli kotona opetettu siihen että jos mua kiusataan siitä kerrotaan, no tietysti sekin lietsoi tulta pesään. Pari kertaa äitini ärähti kiusaajilleni ja heidän vanhemmilleen, kiusaaminen ehkä hetkeksi helpotti, mutta jatkui edelleen.

No sitten siirryttiin tokalle ja kiusaaminen jatkui pahempana, eikä opettajani tehnyt mitään. Välillä menin itkien kotiin, koska uskoin kaiken mitä kiusaajat mulle sanoivat. Oli mulla silloin peräti kaksi ystävää, tää mun naapuri ja sitten yksi kehen olin koulussa tutustunut. Mua suretti tosi paljon ettei mun naapuri ollut mun kanssa saman ikäinen. Me oltiin tän koulukaverin kanssa kuin paita ja peppu ja siitä meitä molempia alettiin kiusaamaan. Ja olin lapsena isompi kuin muut, mutta oon aina ollu olin jo syntyessäni.

Kolmosluokalla meille tuli sijainen koska opettaja jäi jollekkin lomalle, virkavapaalle vai miksi sitä sanotaan.  Tämä oli ala- aste aikani paras opettaja. Hän puuttui kunnolla kiusaamiseen, ja sain oikeasti apua oppimisvaikeuksiini, hän jäi koulun jälkeen minun ja parin muun oppilaan kanssa opettelemaan matikkaa ja hän heitti minut kotiin koska kuljin taksilla kouluun ja hän ajoi kotimatkallaan meidän ohitse. Häntä oikeasti kiinnosti että me opimme ja hän piti kuria. En olisi halunnut enää ketään muuta opettajaa ja olinkin tosi surullinen kun jouduimme hänestä luopumaan. Hänen opetuksessaan oikeasti opin asioita.

Nelosella meille tuli ensimmäistä kertaa miesopettaja. Ja kiusaaminenkin jatkui. Tää opettaja oli isän kaveri/tuttu ja jotenkin tuntui tyhmältä mennä hänelle valittamaan kiusaamisesta, alussa meninkin, mutta kun asialle ei mitään tehty annoin asian olla. Meille taisi tulla uusi oppilas joka alkoi kiusaamaan melkein kaikkia, mutta mua pahiten.

Vitosella meillä oli edelleen sama opettaja kuin nelosella. En muista vitosluokasta oikeastaan mitään muuta kuin että kiusaaminen jatkui edelleen.

Kutosluokalla opettaja oli taas sama ja kiusaaminen jatkui. Se kuitenkin ehkä helpotti vähän sillä oltiin kuitenkin koulun vanhimmat ja he keskittyivät kiusaamaan nuorempia. Taisi pahin kiusaajanikin vaihtaa koulua. Meille puhuttiin koko ajan yläasteelle siirtymisestä ja toisaalta se tuntui uudelta alulta, mutta toisaalta se pelotti sillä yläasteella kuitenkin oli vanhempia oppilaita ja ajattelin että ne saa taas jonkun aiheen kiusata mua. Järjestettiin diskoja ja mä tykkäsin niistä, koska se oli oikeastaan ainut tapahtuma että pääsin täältä metsän keskeltä pois. Urheilujen lisäksi.

Harrastin siis lapsena yleisurheilua, en oikeestaan ikinä oo siitä tykännyt, mutta kun siskoni urheili piti minunkin. Tykkäsin toisaalta asua näin metsän keskellä, koska tiesin ettei kiusaajani liikkuisi täällä ja että täällä saa rauhassa leikkiä ja huutaa miten haluaa.

Tän enempää en valitettavasti lapsuudestani muista. Jos multa kysyy mun lapsuudesta tulee mieleen vaan kiusaaminen. En tiedä oliko yläaste ajat pahempia sillä sillon kiusaaminen alko jopa kotona. Kirjottelen nuoruus osion joskus, ehkä jopa tämän päivän sisällä.

Mielipiteiden puuttuminen

Ensinnäkin ihan pakko sanoo tähän alkuun että ihanaa mua odotti täällä kuukauden tauon jälkeen KAKSI kommenttia! Huippua! Kommentoikaa lisää, jokaisella on oma mielipide, joten ihan avoimin mielin kommentoimaan! :)

Keksin aiheenkin mistä kirjottaa, koska tää aihe on alkanut ärsyttämään mua. Aiheena siis on muiden mukana roikkuminen ilman omia mielipiteitä. Ja kyllä jokaisella on oma mielipide joka asiaan, ei se aina voi olla ihan sama tai emmä tiiä! Okei hyväksyn ton vastauksen jos esim. mulle joku tulis juttelemaan jostain polittikasta mistä en oikeesti tiedä yhtään mitään ja se ei mua kiinnosta, mutta että joka asiaan vastaa ihan sama tai emmä tiiä. ÄRGH! En varmasti oo ainut ketä tää ärsyttää! Eihän sellassen ihmisen kanssa voi edes keskustella mistään tai no voi, mutta se olis sama ku puhuisi seinille, eikä sellasten ihmisten kanssa edes huvita olla tekemisissä.

Se että jos sulta kysytään että mitä tehtäisiin niin ei aina voi vastata ihan sama, tai jos se on oikeasti ihan sama niin voisi vastata esim. no mentäisiinkö ajelemaan tai kahville, mutta mulle on oikeestaan ihan sama mitä tehdään. Kuulostaa jo vähän paremmalta kuin pelkkä ihan sama! Ja yhteydenpitokin on joillekkin todella vaikeaa, jos se olen pelkästään minä joka joutuu yhteydenpitoa ylläpitämään niin en mä jaksa katella sellasta kauaa, sillä se vaan kertoo ettei toinen ole kiinnostunut sun asioista, koska ei se pidä yhteyttäkään. Ja oon kuullut tätäkin monelta taholta. Sekin että menet jonkun kanssa esim. kahville vaihtamaan kuulumisia, etkä ole nähnyt tätä ihmistä piiiiitkään aikaan, varmasti tässä välissä on tapahtunut jotakin mistä hän voisi kertoa, ei, ei voi, se menee niin että minä kerron mitä minulle on tapahtunut ja toinen osapuoli istuu hiljaa ja tuijottaa seinään. Hienoa. Sekin ärsyttää että kerrot jollekkin jotain aika henkilökohtaisia asioita, mutta sitten toinen vaan murahtaa takaisin ja siinä ehkä vähän odottaa että toinenkin kertoisi itsestään jotain. Joidenkin ihmisten kohdalla sitä miettii miksi niillä on suu, kun sitä ei osata käyttää!

Todella ärsyttävää että ensin lähdetään johonkin juttuun mukaan ja sitten jälkikäteen saa kuulla valituksia siitä että miksi näin tehtiin, tai kun ollaan kaupassa ja mietitään mitä ruokaa tehtäisiin, jotain mistä kaikki tykkää, niin sitä suuta ei saada kaupassa auki vaan sitten kun aletaan syömään syö yksi pelkkää leipää koska hän ei tykkää jauhelihakastikeesta. HUOH!  Jos joku esimerkiksi ehdottaisi minulle että lähdetään uimaan ja mua ei huvittaisi uida, vaan haluaisin enemmin vaikka ajella, heittäisin ilmaan ajatuksen että hei mitä jos. Tai tehtäisin kompromisseja. Tai jos ei huvita johonkin lähteä mukaan voi hyvin sanoa, sori mua ei kiinosta lähteä uimaan meen mielummin kotiin. Ei tarvii roikkua jossain mukana, mitä ei halua tehdä. Se on jo ahistavaa muille koska  tämä mukana roikkuja yleensä pilaa muiden fiiliksen. Ja se että osa ottaa kaikki asiat niin vakavasti, okei osa asioista onkin vakavia, mutta jos kaveri heittää sulle jotain niin luulisi että sä tiedät millon sun kaverisi heittää läppää ja millon se on tosissaan! Tiedän kyllä että ihmisiä on erillaisia ja jokainen on oma persoona, mutta silti.

Ja se että istut porukassa ja  tuntuu ettet saa suunvuoroa, niin sano että sori mullakin on asiaa. Ja jos tuntuu ettei saa siitä jutun juuresta kiinni mistä muut puhuu voisi heittää ilmoille oman jutun ja antaa oman näkemyksen asiaan. Mutta ei toisille se tuntuu olevan niin helkutin vaikeaa!

Sekin on jännä, että kun toinen kysyy sulta ensin että mitä mieltä oot tästä asiasta ja sitten vastaat emmä tiiä, jonka jälkeen toinen antaa oman mielipiteensä asiaan, jolloin tämä emmä tiiä- tyyppi onkin hänen kanssa samaa mieltä. Tulee semmonen olo että tässä yritetään vähän suoraan sanottuna nuoleskella.

Mulla on ollut muutaman ihmisen kanssa tästä samasta aiheesta keskustelua, ja he ovat olleet asiasta aivan samaa mieltä. Ei sellasta jaksa katella ettei pidetä yhteyttä, mielistellään, ei oo omia mielipiteitä, eikä osaa käyttää siitä suuta. Mun mielestä semmonen ihminen on suoraan sanottuna todella tylsä. Ei mulla käy mielessäkään soittaa että hei mennään kahville koska sä tiedät että se on sama kun istut kotona kahvilla ja puhut seinille. Joo oon varma että joku vetää herneet tästä nenäänsä, koska oon nyt kuullut että mulla on aika vahvat mielipiteet ja sanon ne aika suoraan. Mutta voivoi, tää on mun mielipide.