Se on ihan ok, et sä haluut itse tarinaasi kirjoittaa

Tiedättekö sen tunteen kun oot kohta vuoden etsinyt uutta työpaikkaa, oot lähettänyt kymmeniä työhakemuksia ja käynyt parissa työhaastattelussa. Työhaastatteluissa on ihmetelty kun alalta ei ole kokemusta kuin koulun harjoittelut. No niin, mun oli pakko pitää nykyinen työ koulun ohella koska mikään muu paikka ei voinut tarjota mulle töitä yhtä hyvin, jotta mulla olisi ollut varaa käydä koulussa. Ja miten sitä kokemusta voi tulla, kun en pääse minnekkään. Kuten siis arvata saattaa, viimeisestäkin paikasta tuli vastaus, kieltävä sellainen. YLLÄTYS! Jotenkin osasin varautua jo siihen. Mutta kun kaikki on mulle jokaisen haastattelun jälkeen sanonut että kyllä sä sinne pääset, niin on sitten salaa itsekkin toivonut että ehkä tänne.. Mutta ei.. On vähän turhautunut olo, kymmenen vuotta haaveilet unelmiesi alasta, upotat kolme vuotta aikaasi unelmiesi kouluun, aloitat työnhaun heti valmistuttuasi ja vuosi sen jälkeen ollaan edelleen tässä. Jos mä en nyt pääse mihinkään, miksi mä myöhemminkään pääsisin? Mä en enää jaksa kirjoittaa yhtään työhakemusta, en jaksa enää yhtäkään työhaastattelua, en jaksa..

Hetkeksi mua piristää muutaman työkaverin sanat, "meidän onni että saadaan pitää tollanen työmyyrä meillä", "ne ei todellakaan tiedä mitä menettävät.". Mutta musta tuntuu että toi mun työ on jo niin nähty, voiko se tarjota mulle enää mitään uutta? Jos töihin menokin on pakkopullaa. Jos on vain muutama työkaveri kenen kanssa on oikeasti hauskaa olla töissä. Voinko enää nauttia työstäni samalla tavalla kuin alkuaikoina. En jaksa enää olla iloinen asiakaspalvelija, vaikka olisin, siitä ei saada mitään kiitosta. Töissä on muutenkin ollut älytön kiire, väkeä vähennetään, ei ole sairaslomien paikkaajia, ihmisiltä vaaditaan liikaa, pitäisi joustaa älyttömiä määriä ja jotenkin ne on aina samat ihmiset ketkä joustaa.. Vapaita ei siis ole paljon mitään, ja melkein joka vapaalla sua kysytään töihin. Tiedän ettei mun tarvitse suostua jos en tahdo, saan pitää vapaani. Mutta mulle on aina ollut vaikea sanoa ei, ja ajattelenkin aina että jos nyt tän kerran, ei yks kerta haittaa. Ja ajattelen että muut joutuvat kärsimään siitä jos töistä puuttuu esimerkiksi iltavuoro kokonaan. Vaikkei se mun ongelma olekkaan kun vapaalla olen, mutta silti. Ajattelen liikaa muita. Mun pitäisi osata asettaa itseni ykköseksi, miettiä omaa jaksamista. En mäkään ole superihminen joka pystyy tekemään töitä monta viikkoa yhdellä vapaalla. Huomaan itsessäni hiukan samoja piirteitä kuin vuosi sitten, kun mulla oli burn outin oireita, jälleen. Oon jatkuvasti väsynyt, eikä mikään nappaa, työt pyörii päässä koko ajan. Mun oma henkilökohtanen elämä kärsii töiden takia, en oo kummipoikaakaan kerennyt kuukauteen näkemään, mikä ärsyttää mua paljon. Aina ajattelen että palkkapäivänä saan kiitoksen kovasta työstä, mutta ei, ei todellakaan. Siihen työmäärään nähden palkka on aivan hanurista. 

Ja se että tietyt ihmiset jaksavat kiukutella töissä ja olla kuin viisivuotiaan tasolla vie omiakin voimia, vaikka kuinka yrität olla piittaamatta heistä, mutta kun joudut heidän kanssa samaan vuoroon ni jestas sentään. Jos ei edes tervehditä töihin tullessa, ei mennä auttamaan vaikka nähdään että toisella on kiire. Ihan oikeesti millä vuosisadalla nyt eletään? Asiakkaat valittaa koko ajan kun kestää ja paikat on likaisia, niin no miten siinä kerkeät siivoamaan kun et kassan takaa pääse mihinkään ja apua ei muilta heru.

Työt vie muutenkin niin paljon energiaa, en jaksa tehdä töiden jälkeen mitään. Tulen kotiin ja menen suoraan sohvalle tai sänkyyn makaamaan ja siinä makoilenkin niin kauan kunnes täytyy taas lähteä töihin. Kaikki mitä mun pitäisi tehdä mm. kotityöt siirtyy aina eteenpäin, kun ajattelen että "kyllä mä ens vapailla, en mä nyt jaksa..".  Ei mua loppujen lopuksi edes haittaisi tuo huonokaan palkka, jos tuo työ antaisi sitä mitä mä tahdon, jos ihmiset tulisivat toimeen keskenään, eivätkä olisi aina katkeria toisilleen jostain asiasta. Sekin kun esimiehiltä ei saada mitään kiitosta mistään, no viimeksikin kun esimieheni kysyi mitä kuuluu, sanoin että mitäs tässä uhrasin vapaani tähän työvuoroon. Tokaisi esimieheni että "kiva, sä ootkin ollut aina sellanen kiva uhrautuja.". Silloin tajusin että hitto mä oon oikeesti juostanut eniten varmaan koko torpassa, mulla kärsi koulu töiden takia, en jaksanut edes panostaa siihen niin paljon kun olisin voinut. 

Välillä mietin myös sitä että oonko mä käsikirjoittanut mun elämäni liian tarkkaan päässäni. Tiedän mitä haluan ja mitä en. Mä tiedän minkälaista työtä tahdon tehdä, enkä tyydy vähempään. Pitäisikö mun puhkaista mun saippuakupla?  Eräs ystäväni ehdotti että lähtisin opiskelemaan lisää, jos en pelkästään lähihoitajan papereilla pääse minnekkään. Niin no mitähän mä opiskelisin enää.. Lisää jotain kursseja?

Onneksi kohta on kesäkuu ja melkein kuukauden kesäloma. <3 

Mussa kaksi naista on vahva ja se voimaton,toinen pärjää omillaan ja se toinen tarvii kantajaa

Liian monta kuukautta hiljaiseloa takana, monesti mieli on tehnyt avata blogi ja kertoa kuulumisia, koska paljon on tapahtunut. Mutta en tiedä miten olisin saanut ajatukset puettua sanoiksi, paljastamatta kuitenkaan liikaa. Asiaa on nyt käsitelty omassa pienessä päässäni, ystävien ja työkavereiden kanssa. En nyt uskalla raottaa asiaa paljoa täällä, mutta sanotaanko näin, että jouduin työni kautta sellaiseen tilanteeseen, jonka jälkeen voi vain kiittää luojaansa ettei mitään vakavampaa tapahtunut. Siinä tilanteessa ei paljoa kerennyt ajattelemaan että miten tässä nyt toimii, vaan toimi niinkuin sillä hetkellä tuntui parhaalta.

Tää tapahtuma sai mut kärsimään melkein päivittäisestä ahdistuksesta, mietin vain tapahtunutta ja pelkäsin mennä töihin. Varsinkin kun tämä tapahtuma tapahtui yövuoron aikana, keskellä mun yövuoro putkea, reilu kaksi kuukautta sitten. Ensimmäinen yövuoro tapahtuneen jälkeen oli kamala, töihin menin itku silmässä ja täristen. Juoksin kassojen ohitse pukuhuoneeseen kun asiakastilat ahdisti. Onneksi olin töissä sellaisen kaverin kanssa jolle pystyin sanomaan että mua ahdistaa olla kassalla. Hän tokaisi että voidaan vaihtaa osia että hän menee sinne, en kuitenkaan suostunut koska jos olisin vältellyt tapahtumapaikkaa en olisi ikinä pystynyt sinne menemään. Sen yön aikana tuli täristyä, purettua huulta ja vuodatettua parit kyyneleet. Mä pakotin itseni menemään töihin, pakotin olemaan sielä ja pakotin itseni palvelemaan asiakkaita.

Parin ensimmäisen päivän ajan olinkin shokissa, en käsittänyt kunnolla mitä oli tapahtunut. Yövuoro putki meni vähäisillä unilla, väsymyksen, ahdistuksen ja shokin yhdistelmä ei ole kiva juttu.
Kun pari päivää oli kulunut, alkoi ymmärtää mitä oli tapahtunut, ja se pelko mikä oli ollut piilossa shokin alla tuli esiin. Vapaapäiväni mietin mitä kaikkea olisi voinut tapahtua. Onneksi sain kuitenkin nukuttua, eikä asia pahemmin tullut uniini. Olin kyllä jo siinä pisteessä niin väsynyt että kun sain pääni tyynyyn niin nukahdin melkein saman tien. Hereillä ollessani tapahtuma pyöri päässäni taukoamatta. Ja mulla on nyt uus fobia tän tapahtuneen takia, pelkään punasia pipoja.. :D Joo kuulostaa tyhmälle, mutta ne ketkä asiasta tietää, ymmärtävät varmasti syyn. Tapahtuneesta on kohta kolmisen kuukautta ja asia pyörii välillä edelleen päässäni, mutta tätä asiaa en voi avata enempää täällä. Mutta tämä on asia jota en varmasti unohda ikinä. Sen verta voin vielä sanoa, että siinä oli ainekset pahempaankin, mutta nyt toisiin aiheisiin!

Kiirettä on siis pitänyt jo senkin puolesta, että oon aktiivisesti etsinyt uutta työpaikkaa, tuo tapahtuma potkasi mua oikein kunnolla persuksille tän asian kanssa. Oon nyt käynyt neljässä työhaastattelussa tässä vuoden sisällä. Paikat on olleet ympäri Suomea ja hoitoalan hommia. Reilu viikko sitten kävin Kalajoella, kun kävin sielä päin haastattelussa, ja onnistuinkin saamaan sieltä vatsataudinkin kaupan päälle. Muutenkin reissu oli sellanen pikareissu työputken keskellä joka kesti kolme päivää ja jokasen päivän aikana ajamista yli 100km. Olin erittäin väsynyt reissun jälkeen ja sen aikana. Sukulaisia en kerennyt näkemään kun kummini ja pari serkkua mikä harmittaa.. Viimeisestä paikasta, mun pitäisi kuulla nyt luultavasti viikon sisään. Jos sinne pääsisin se olisi muutto edessä.. Oonkin nyt yrittänyt katsella paikkoja muualta kuin kotipaikkakunnastani, koska juuri tuon tapahtuneenkin takia kaipaan uusia tuulia.

Niin ja helmikuun lopussahan musta tuli virallisesti kummi maailman ihanimmalle pienelle miehelle. <3 Yritän nähdä kummipoikaani mahdollisimman paljon ja aina kuin mahdollista. Yleensä se on 1-3 kertaa kuussa, silti vaikka näen häntä suht usein tällä hetkellä, on hän aina kasvanut hurjasti ja oppinut jotain uutta. Kohta hän on jo hurjan iso poika! <3 Tällä hetkellä en tiedä mitään sulosempaa ja ihanempaa kuin hän. <3 Haluan että kummipoikani tietää että kummitädille voi kertoa mitä vaan, ja olen aina apuna jos tarvitaan. Viime näkemisestä on kyllä jo liian pitkä aika, mutta mulla on ollut nyt paljon töitä ja vapaat on mennyt työhaastatteluissa niin en ole kerennyt tätä ihanuutta näkemään nyt pariin viikkoon.. :/

Mä oon myös vihdoin pystynyt myöntämään sen itselleni, mutten voi sanoa sitä ääneen, en ole edelleenkään päässyt Skype miehestä täysin yli. Varinkin tuon tapahtuneen jälkeen kun siitä oli noin kuukausi kun hän sanoi että se on siinä, olin aika ulalla, kun olin tottunut että hän on ensimmäisiä kelle kerron jotain, ja tää oli sellanen asia mistä olisin halunnut jutella jonkun "tuntemattoman" kanssa.   Samaan aikaan mä odotan ja pelkään toukokuuta, alle kuukausi enää niin "meidän ensi tapaamisesta" on vuosi. Mä en siis edelleenkään tiedä syytä, että miksi tää mies nyt loppujen lopuks lopetti yhteydenpidon  ja en olekkaan vastannut hänen viimeiseen viestiinsä. Tossa yhtenä päivänä kirjauduin Skypeen pitkästä aikaa ja kuulin sen viesti ääneen tuli mieleeni heti "hei nyt se laitto viestiä", kunnes tajusin että ainiin. Ja eräänä yönä tossa tylsyydessäni menin samalle chat sivustolle missä tän miehen tapasin. En ollut sielä melkein vuoteen. Jotenkin se tuntui myös väärältä. Mulla on nyt myös uus puhelin, eikä siihen ole asennettu Skypeä, jotenkin sekin tuntuu väärällä, mutta silti oikealle. Edelleenkin tietyt biisit on sellaisia joita en voi kuunnella, tai kun ne soi esim. töissä radiossa tuo se tietyn "hetken" tämän miehen kanssa mieleen.

¨

On muuten himputin vaikeaa pukea ajatuksia sanoiksi, ja varsinkin kun tuntuu että tässä on tapahtunut niin paljon kaikkea, mutta on niin paljon asioita joista en voi kirjoittaa tänne, koska niin.. Jotenkin nää kaks kappaletta on soineet tässä alkuvuodesta paljon.. En nyt osaa koota ajatuksia enempää kasaan, joten palaillaan taas, toivottavasti pian. Toivomuksia saa edelleen laittaa, oon vähän hukassa tän blogin kanssa.. :D