Joulukuun loppu menikin sumussa, mutta pian pääsin taas elämän makuun ja unohdin hetkeksi miehen. Mutta nyt viikon ajan on taas tää mies pyörinyt mun päässä, mulla on vaan ollut ikävä meidän keskusteluja. Ehkä tää kaikki sai taas alkunsa, viikko sitten työmaalla..
Olin yövuorossa toista kertaa naapurikunnan tytön kanssa. Tietenkin lauantai yönä tuli porukkaa paikallisesta ja viimeisenä naapurikunnasta tämän työkaverini kavereita. Pojat saivat ruoat eteensä ja minä jäin siivoilemaan keittiöön jälkiä, pian työkaverini huusi minua ja menin katsomaan että mikä sielä on hätänä, työkaverini sanoi että eikö laiteta pojat itse siivoamaan jälkensä. Pojat olivat siis sotkeneet maustepusseja, paperia yms. pitkin lattioita. Sanoin että todellakin ja hain heille harjan. Kehotin poikia siivoamaan, mutta eivät he ottaneet asiaa kuuleviin korviinsakaan. Sanoin työkaverilleni että hoida sä tämä kun kerta tunnet ne niin voit sanoa vähän tiukemminkin. Lähdin palvelemaan muita asiakkaita ja jatkamaan siivousta. Pian kuulinkin kun pojat nauroivat mulle, "vittu minkä kokonen toi on, kattokaa ny.." ja kaiken kruunasi sekin että työkaverini ei sanonut pojille mitään vaan nauroi heidän kanssaan. Esitin etten kuullut mitä pojat sanoivat ja jatkoin työntekoa. Onneksi olin sillä hetkellä selin poikiin kun he sanoivat tuon, tunsin kuinka silmäni kostuivat ja purin huulta tosissani etten romahtaisi. Mua loukkasi nuo poikien sanat ja myös se että työkaverini ei pitänyt puoliani. Miten voi työskennellä työkaverin kanssa josta ei tiedä kummalla puolella hän on tappelun syntyessä. Vaikka mun kaverit olisi käyneet riehumassa ja sotkemassa niin yhtä lailla pidän niillekkin saarnaa kuin muillekkin, ei multa saa erityiskohtelua kukaan. Nyt nuo poikien sanat on kummitelleet mun päässä tän viikon. Se on palauttanut taas mieleeni mm. peruskoulun ja kaikki ilkeät sanat joita olen tässä vuosien aikana kuullut.. Vielä pari viikkoa sitten kun katsoin peiliin, pystyin katsomaan itseäni ja toteamaan että oon ihan nätti, mutta nyt tuntuu että peilistä katsoo jälleen muumien mörkö.
Vaikka kuinka yritän ajatella että riitän just tällässenä kuin olen, niin silti tuntuu että yritän vain lohduttaa itseäni noilla sanoilla eteenpäin. Ja välillä tuntuu etten riitä tälläisenä edes porukoilleni. Tänänkin aamuna kun isäni kysyi onko siitä hakemastani työpaikasta kuulunut mitään ja kerkesin vain vastata että ei, niin äitini aloitti jälleen sen "eli et pääse sinne, en yhtää ihmettele, sun ois pitänyt mennä sinne jo sillon kesällä kun ne pyysi.." Tuon jälkeen en jaksanut edes vaivautua jatkamaan että hakuaika oli päättynyt vasta toissapäivänä ja tän kuun aikana haastatellaan kaikki pätevät. Ihanaa kun mua tsempataan niin paljon.
Mua on myös alkanut pelottamaan, etten löydä rinnalleni ikinä ketään. Jos en ole täysin sinut itseni kanssa, kuka voisi tykätä musta.. Niinhän sitä sanotaan että ensin pitää rakastaa itseään ennen kuin voi rakastaa toista. Ehkä mut on vaan tarkotettu olemaan yksin ja musta tulee samanlainen kuin siitä Simpsonien kissanaisesta..
Enää kuukausi ja 8 päivää niin papan kuolemasta on kaksi vuotta. Kuukausi ja 11 päivää niin kummipoikani saa nimen. Onhan se mukavaa saada helmikuusta hyvä muisto.. Tähän asti helmikuu on merkinnyt mulle vaan menettämistä. Jotenkin tässä tammikuun aikana oon huomannut kuuntelevani erilaisia tsemppibiisejä, joiden avulla pääsen eteenpäin.
Tää on nyt uusin löytö ja oon aivan rakastunut tähän biisiin..
Eipä mulla oikeastaan ollut mitään ihmeellistä, halusin vaan vähän purkaa ajatuksia.. Eipä mulle ole tässä tammikuussa oikeastaan edes tapahtunut mitää kovin erikoista. Jos teillä on jotain ehdotuksia, mistä voisin kirjoittaa esimerkiksi mielipidepostauksia, niin ehdottakaa. Pää lyö nimittäin taas tyhjää.. Palaillaan taas joskus..
