All your words were lies

 

Liian kauan oon totellu tätä kehää, oon jo ihan liian rikki hajoomaan

 Siitä on taas vierähtänyt useampi kuukausi kun oon kirjoittanut. Monta kertaa on pitänyt avata kone ja kirjoittaa,mutta se on aina jäänyt syystä tai toisesta. En oo oikein osannut pukea mun ajatuksia sanoiksi. Mulla on tässä muutaman kuukauden mennyt taas vähän huonommin. En oo tuntenut oloani mukavaksi nahkoissani ja on vaan tuntunut siltä etten kelpaa kenellekkään. Tuntuu että elämä vaan junnaa paikoillaan ja oon sortunut tiettyihin vanhoihin tapoihin taas.

Viimeksi kirjoitin tänne Pohjanmaan miehestä, no aika nopeasti sen postauksen jälkeen meille tuli sanaharkkaa. Hän väitti mm etten luota häneen ja jos luottamusta ei näin monen jutellun kuukauden jälkeen ole, niin ei sitä myöskään tule. Hän kyllä tiesi mun tilanteen, ja koitin hänelle asioita selittää. Mutta ei halunnut kuunnella. Noh meidän juttelu loppui siihen. Se oli mulle kova paikka taas, kaikki vieritettiin taas mun syyksi. Me ei ensinnäkään nähty livenä koskaan, mä oisin ollut siihen valmis. Mutta musta tuntui että mies ei. Ja jos ei oo livenä nähnyt niin mun on vaikea luottaa ja vaikka oiskin nähty, mulla on historiani vuoksi aina pieni epäilyksen peikko. No juteltiin pääasiassa snäpissä, sain ilmoituksen että mies on ottanut jostain näyttökuvan pari kuukautta sitten. Hän laittoi viestiä perään ettei ole kyllä mistään mitään kuvaa ottanut, että mitähän tää sekoilee. Olin vieläkin niin pettynyt ja vihainen tälle miehelle että sain sanottua vain jaa tai jotain vastaavaa. No ei olla viestitelty sen jälkeen missään sovelluksessa. Välillä mm Facebook ehdottaa miestä mulle kaveriksi ja huomasin että hän on vaihtanut profiilinsa nyt niin että häntä voi ylipäätään kaveriksi pyytää. Alkuvuodesta häntä ei voinut kaveriksi pyydellä. Välillä musta tuntuu että koittiko hän tuon näyttökuvan kautta saada uudestaan keskustelua aikaiseksi. Mene ja tiedä. Kyllä mä välillä edelleen ikävöin keskusteluita tän miehen kanssa ja hänen lauluvideoita.

No parin kuukauden päästä törmäsin Badoossa varaosamyyjään joka asuu noin tunnin matkan päästä musta. Kirjoiteltiin satunnaisesti parisen kuukautta ja hänen halustaan vaihdettiin numerot. No lopulta nähtiinkin. Oli tavallaan jotenkin jäinen vastaanotto, tai jotenkin oli vähän kiusallista. Tuntui et sai kaivella itse tietoja hirveesti ulos. Istuttiin monta tuntia huoltoasemalla kunnes lähdettiin kotia kohti. Sain jopa yhden halauksen tältä mieheltä,mutta se oli jotenkin niin kiusallisen oloinen halaus ja muutenkin se kotiinlähtö tilanne siinä. No viestittely ehkä tietyllä tasoa väheni näkemisen jälkeen.

No viikko sitten rupesin ensin Tinderissä juttelemaan Puolustusvoimien jonkun esimiestyypin kanssa. No olin töissä, enkä kerennyt vastaamaan hänen viesteihin ja lopulta se oli kaivanut mut myös Badoossa esille. No jatkettiin juttelua Badoon puolella. Nopeasti huomasin että mut oli Tinderistä poistettu. No tää mies leperteli mulle ummet ja lammet ois halunnu mut viime viikolla jopa hänen luokseen. En mennyt. Mua epäilytti alusta asti kun hänellä oli takana neljän vuoden suhde josta oli melkein kaksi-vuotias poikakin ja hän oli sinkkuna ollut vasta nelisen kuukautta. Mutta päätin että annan mennä, kun tää mies sai mut ns otteeseensa. Mutta kuitenkin mulla oli koko ajan sellanen pieni kutina tyypistä. Vaikka hän kuinka sanoi keskittyvänsä nyt vain muhun että juttu kuitenkin lentää hyvin ja näin.

 No sovittiin sitten tapaaminen tiistaille. Pari päivää sen jälkeen mies laittaa että hänelle tuli tiistai illaksi peli että kävisikö maanantai. No suostuin. Nähtiin nyt toissapäivänä. Mies oli mennyt sisälle ennen mun tuloa juomaan kahvia, no joo olin vartin myöhässä. Mutta ilmoitin hänelle ja kuitenkin mulla oli matkaakin se 80km paikalle. No hän istu perimmäisessä pöydässä ja jotenkin se ilme mikä hänen kasvoilleen tuli kun se mut näki oli vähän sellanen että oliko se nyt hyvä vai ei. Tunsin muutenkin itseni koko ajan epävarmaksi,kotoa lähtiessä tuntui ettei mikään näytä mun päällä hyvältä.

 No mun mielestä meillä lensi juttu paremmin kuin varaosamyyjän kanssa. No tämä ei kyllä tarjonnut mulle edes kahvia ja puhui tosi paljon muutenkin jotenkin rahasta. Välillä tuli vähän olo että se on täynnä itseään ja että oisko siinä narsistin vikaa myös. No mies halusi lähteä parin tunnin päästä kotiin koska hänellä oli nälkä. Lähtiessä sain kyllä yhden käden halauksen. Ja kotimatkalla oli tullut viestiä että "kauniit silmät ja kaunis hymy". No eilisiltaan asti se oli hiljaa, kunnes esitin sitten kysymyksen että mikä fiilis jäi eilisestä että mun puolesta voidaan vaihtaa numerot. No hän totesi kylmän viileästi että hän tapasi tässä toisenkin ja heillä synkkaa sen verta hyvin että hänen on katsottava se kortti loppuun. Vaikka mä kuitenkin jotenkin ehkä osasin epäillä tätä tiistai illan peliä, niin silti se tuli aika puskista. Luulin että meillä synkkasi ihan hyvin. Kaikki ne lirkuttelut ja "en juttele muille kun sulle" oli valetta. Ja sen jälkeen ymmärsin myös sen ilmeen. Se ilme oli että yök. 

Vaikkei me juteltu kuin viikko niin silti itse olin koko ajan avoin ja kerroin kaikki mun ongelmat. Ja hän totesi heti kun niistä olin kertonut että oletko nykyään ok tai jotain vastaavaa.. Ja vaikkei me pitkään kerettykkään juttelemaan niin silti kun itsestä tuntui että treffit menivät ihan ok ja olin liian sinisilmäinen jälleen. Ja kun tunsin itseni muutenkin niin epävarmaksi treffeille mennessä, että tuli taas vaan olo että vika on mussa. Kyllä tässä on taas eilisestä asti itkeskelty enemmän ja vähemmän. 

No kaiken tuon keskellä eilen tuo varaosamyyjä laittoi viestiä ja kysyi että millon me kahvitellaan. Tuli kyllä täysin puskista. Lupasin että jos sitä kiinnostaa ja aikaa löydetään niin voidaan kahvitella. Sitten oli vielä yksi maajussi kenen kanssa juttelin Tinderissä monen monta vuotta jo ennen exääkin. No sekin noin kuukausi sitten heitti että vois viiä mut treffeille. No nyt se on mut Tinderistä poistanut vaikka juteltiin viime viikolla viimeksi. Että silleen.

Kaiken tän keskellä oon taas huomannut että oon alkanut oireilla enemmän ja vähemmän. Eilenkin tuon miehen viestin jälkeen itkien siis söin suklaata vaikkei edes mieli tehnyt. Hain taas lohtua ruuasta. Ja muutenkin oon taas huomannut että oon etääntynyt kavereista ja vietän suurimman osan ajastani yksin. Suurin osa ajasta menee edelleen töissä. Mun elämä tuntuu vaan junnaavan paikoillaan. Oon taas samassa oravan pyörässä..Välillä ahdistaa ja masentaa niin paljon. Joskus kun katson itseäni peilistä niin rupean itkemään, en pidä kuvasta mikä siellä on. Välttelen peilejä, välillä syön enemmän ja välillä vähemmän. Välillä skippaan ruokia ja syön ensimmäisen kerran 22 jälkeen. Energiaa haen energiajuomista. Mulla on motivaatio hukassa,enkä jaksais tehdä muuta kuin makoilla. Mutten jaksaisi tehdä edes sitäkään. Mulla on kohta vuoden ollut suursiivous kesken. En vaan saa tehtyä sitä loppuun. Siivotavan määräkin vaan kasvaa ja kasvaa koko ajan. Mä en tunne itseäni hyväksi mun nahkoissani. 

Mulla oli hoitajalle viimeksi aika noin kuukausi sitten ja jotenkin senkin sanat painaa taas. "En mä tiedä miten voisin sua enää auttaa." No ehken itse ole pystynyt enää ihan täysin rehellinen olemaan hänelle, mutta kun musta tuntuu että takerrutaan aina samoihin asioihin. Joo tiedän että uni ja syöminen on perustat hyvälle elämälle. Mutta ehkä joskus haluisin puhua myös muusta. Mun nukkuminenkin on nykyään taas ihan päin honkia. Oon taas mennyt samoilla silmillä tai parin tunnin unilla töihin. Myös mun työkavereiden sanat painaa takataskussa. Reilu viikko sitten viimeksi kuulin kuinka mun nauru raikaa koko talossa, oon niin ilonen ihanaa että olen töissä ja hymyilen. Niin no ne on niitä mun turvakeinoja,en näytä muille mun heikkouksia. En näytä muille että mua sattuu. Hymyile niin kaikki luulee että sulla on kaikki kunnossa. Tällä hetkellä en oo pystynyt kenellekkään puhumaan rehellisesti mun tunteista tai kaikesta mitä käyn läpi mun sisällä. En edes kavereille. Mulla on hirveä ikävä jopa kummipoikia, mutta jotenkin tuntuu etten tässä kunnossa halua poikien eteen. Tiedän että on aivan liian pitkä aika siitä kun olen esimerkiksi vanhempaa kummipoikaa nähnyt ja mulla on huono omatunto siitä. Mutta välillä sängystä ylös pääseminenkin tuntuu niin vaikealta. Myös siskon vuosia sitten heittämät sanat "ei sua kukaan halua kun oot tommonen" on pyörinyt lähiaikoina päässä. Instagram ehdottelee mulle myös vähän väliä että alkaisin seuraamaan siellä exää. Se on liittynyt sinne eron jälkeen. Joka kerta kun ne kasvot lävähtää ruudulle joudun nieleskelemään kyyneliä.

Tällä hetkellä mun suurin toive olisi vaan löytää se elämäni rakkaus, oon kuitenkin 28- vuotias enkä mä edelleenkään tiedä mitä haluan esimerkiksi työkseni tehdä tai missä päin Suomea haluan asua. Siskokin sai tuossa heinäkuussa toisen muksun, ja nimijuhlat oli viime kuussa. No se nimikin otti tunteisiin.  Mulla oli itsellä ollut 15 vuotta nimi pojalle valmiina, no ei ole enää..

Monesti vaan mietin että miksen voi olla niinkuin muut. Mikä mussa on vialla? Kauan mun pitää tätä jaksaa? Loppuuko tää koskaan?