Masennus

Tää aihe on jo jonkun aikaa pyörinyt mun pienessä pääkopassa ja oon miettinyt että kirjoitanko tästä vai en. Aattelin kuitenkin kirjoittaa, koska mulle tää ei oo koskaan ollut helppo asia puhua ja ehkä tää auttaa tietyllä tapaa kanssa käsittelemään asioita. Niin kuin vähän noi aikaisemmat postaukset, mitkä on samaan aiheeseen liittyneet. Ajattelin siis kertoa tässä mm. mistä mun masennus loppujen lopuksi on saanut alkunsa, miten oon pärjännyt sen kanssa yksin, miten voin nyt, ehkä jopa laittaa biisejä joita kuuntelin kun masennus oli pahimmillaan jne. Mulla myös kummittelee päässä sanat joita kaveri mulle perjantaina sanoi kun kerroin hänelle tästä blogista ja hän luki pari tekstiä. Tiedän et kaikki riippuu mun päästä ja siitä miten mä näen itseni, mut on hirmuvaikeaa muuttaa ajattelutapaa jolla on ajatellut kohta kymmenen vuotta. Joinakin päivinä tunnen olevani samanlainen kuin muut, oma itseni. Toisina päivinä on todella hankalaa edes olla ihmisten kanssa tekemisissä, kun tuntuu että on itse aivan eri maailmasta kuin muut.

Seiska luokan alussa kun en vielä ollut lievästi masentunut käytiin koulussa terveystiedon tunneilla masennusta läpi. Silloin ajattelin että mahtaa olla hirveää jos olisi masentunut ja mietin millaista masentuneen elämä olisi. En silloin osannut kuvitellakkaan millaista se olisi, mullahan terkkari totes tekemänsä testin perusteella lievän masennuksen. Oon kyllä sitä mieltä ettei masennusta voi ymmärtää jos sitä ei ole itse kokenut. Joka päivä yrittää viimeisillä voimillaan kiivetä kuopasta ylös, mutta hiekka vaan sortuu enemmän alta. Meillä ei kotona kukaan oikeastaan edes tiedä minkälaisia ongelmia kohtasin ylä-asteella. Tai no koulukiusaamisesta tietää jotenkin, mutta ei muuta. Ehkä hyvä niin.

Ylä-aste oli mulle peruskoulu ajoista ehkä vaikeinta aikaa. Tuli murrosikä, uusi koulu, uusia ihmisiä, kiusaaminen paheni, mulla ei ollut alkuun kuin yksi hyvä ystävä, äidin ja mun välit viileni entisestään, sain kärsiä enemmän lyönneistä ja henkisestä väkivallasta. Seiskalla myös mun syömishäiriö sai alkunsa, ensin se oli lievä, mutta paheni pahenemistaan. Luultavasti olisin kestänyt pelkän kiusaamisen, olinhan sitä jo kuusi vuotta kuunnellut, mutta tietyllä tapaa olin oppinut sulkemaan korvani siltä. Mutta kun kotona välit huononi äidin kanssa ja sain kotona kuunnella välillä pahempaa sontaa kuin kiusaajien suusta, multa katos loppujen lopuks se suodatin. Vaikka mulla seiskan alussa olikin kuitenkin se yksi ystävä etten joutunut olemaan yksin, tunsin oloni silti kovin yksinäiseksi. Välillä tuntui ettei kukaan välitä. Kunnes mun elämään saapuin pelastusenkeli.<3

Kasilla olin edelleen masentunut, eikä mua aina huvittanut mennä kouluun. Välillä jopa kouluun meno pelotti. Kuljettiin kahden kaverin kanssa kouluun yhdessä. Silloin mulle ei yleensä heitetty mitään, mutta heti jos satuin tulemaan kouluun yksin niin sain kuunnella taas niitä tyhmiä juttuja. Välillä saatoin itkeä kotimatkan ja kotiin päästessäni kääriytyä peiton alle moneksi tunniksi itkemään, kunnes nukahdin. Mulla kävi mielessä kuitenkin tyhmiäkin juttuja, vaikka olin tavannut mahtavan ihmisen. Mutta mut sai myös pidettyä järjissäni se kun ajattelin pappaa. En olisi pystynyt tuottamaan papalle pettymystä. Monesti kun olin yksin kotona etsin kaikkea millä olisin voinut tehdä kaikkea tyhmää. Välillä kasasin niitä pöydälle ja saatoin tuijottaa niitä monta minuuttia. Luojan kiitos mä en tehnyt mitään koska mä en pystynyt satuttamaan itseäni fyysisesti. Kasilla käytiin myös ripari silloin tuntui taas että olisin osa porukkaa.

Ysillä mun masennus ehkä hellitti hiukan, ainakin vähäksi aikaa. Oltiin koulun vanhimpia jolloin huomio kiinnittyi musta pois ja siirtyi nuorempiin. Yritin olla mahdollisimman näkymätön. Samalla olin kuitenkin kapinallinen teini. Vaikka kiusaaminen hellitti, kamppailin edelleen syömishäiriön kanssa. Siitäkään ei noin vain pääse eroon. Se on kuin takiainen sun takapuolessa. Olin onnellinen ja samalla peloissani ammattikoulusta. 

Ammattikoulu alkoi olin innoissani ja peloissani samaan aikaan. Jo pelkät bussimatkat oli tuskaa koska se oli ainut hetki jolloin kohtasin "entiset" kiusaajani. Aina kun joku bussissa nauroi hiukan kovempaa ajattelin heti että ne nauraa mulle taas. Musta oli tullut ammattivalehtelija, kun multa kysyttiin miten menee, vastasin aina että hyvin ja kaikkea muuta perussontaa, en ikinä kertonut totuutta. Osasin peittää mun masennuksen ja syömishäiriön, monelta olen kuullut ettei he ole mitään huomanneet. Osasin jopa hymyillä vaikka sisältä olin miljoonassa palassa. 

Aloitin pari vuotta sitten kokonaan uuden alan. Koulun aloittaminen peloitti mua jälleen koska tiesin että mun luokkakaverit tulee olemaan pari vuotta nuorempia ja tiesin minkälaisia he osaavat olla. No koulu alkoi ihan hyvin, jostain syystä meidän luokka jakautui kolmeen osaan ja meillä oli huono ilmapiiri. Ja mä tuttuun tapaan yritin miellyttää kaikkia, koska en halunnut että mun kimppuun hyökätään taas. Tapasin myös pari ihmistä joilla on samanlaisia kokemuksia takana, meistä tuli läheisiä ja huomasin etten ole ongelman kanssa yksin. Opin olemaan jo hiukan avoimempi. Kuitenkaan en uskaltanut paljastaa mitään kuin muutamalle ihmiselle. Jollain ihmeen tavalla pystyin nousemaan kotikuntani kiusaajien yläpuolelle koska heistä suurimmasta osasta oli tullut niitä huumeveikkoja ja he olivat jättäneet koulun kesken yms. Itsellä oli kuitenkin työpaikka, yksi ammatti, toinen tulossa ja katto pään päällä. Olin vihdoin saavuttanut elämälläni joitain. Ehkä sillä olikin joku tarkoitus. 

Monet ovat myös miettineet sitä miten olen pärjännyt yksin näiden asioiden kanssa. Mua on auttanut paljon päiväkirja jota melkeimpä kirjoitin yhdessä vaiheessa päivittäin monta sivua. Välillä kävin joillakin nettipalstoilla juttelemassa nimettömänä. Mua auttoi myös että kirjoitin paljon kirjeitä ja loppujen lopuksi revin ne. Aina kun mulla oli tosi huono olo, ajattelin usein pappaa, se piti mut usein järjissäni.

Kuten jo aikasemmin olen täällä maininnut kerroin ylä-asteella terveydenhoitajalle mun ongelmista, mutta sitten hän vaihtoi työpaikkaa ja tuli uusi hoitaja tilalle. Tälle vanhalle terkkarille olisin ehkä uskaltanutkin loppujen lopuksi avautua kunnolla. Tunnetusti mun luottamusta on todella vaikeaa saada. Ja jos sen kerran menettää niin sitä ei hevillä takaisin saa. Pärjäsin myös sen avulla että joku mun päässä huusi mulle että näytä niille että sä olet vahva ja uskallat mennä omia polkujasi, ne on vaan kateellisia sulle. Kuuntelin myös musiikkia todella paljon.

Entä nyt? Kamppailen edelleen päivittäin näiden samojen asioiden kanssa. Välillä jos satun näkemään kiusaajiani asioita saattaa muistua mieleeni ja päiväni saattaa mennä pilalle. En oikeastaan pidä kiusaajiini mitään yhteyttä enkä todellakaan halua heitä mun elämääni. Voin kyllä työni puolesta heidät kohdata, mutta en pysty palvelemaan heitä samalla tavalla kuin muita asiakkaita. Mä en vaan pysty.

Nykyään kuitenkin olen hiukan jo löytänyt millainen oikeasti olen. Osaan nauraa ja hymyillä aidosti. Ainut hetki milloin oon meinannut romahtaa kunnolla peruskoulun jälkeen oli kohta vuosi sitten. Silloin menetin papan.

Jos nyt joku koulukiusaaja tätä lukee, miettikää oikeasti mitä tekemisenne saattaa aiheuttaa! Onko siinä mitään kivaa tuottaa parhaimmillaan toisen kuolema? Näitä tapauksia on nähty nyt paljon! Aivan liian paljon! Ja mäkin joudun lopun elämääni kamppailemaan näiden asioiden kanssa, ei näistä pääse eroon vielä pitkään aikaan.

Tästä on jo nyt tullut hirvittävä romaani mutta laitan tähän loppuun nyt vielä muutaman kappaleen mitä kuuntelin aika paljon pahimpina aikoina. Tässä on vain murto- osa biiseistä.Tätä tekstiä kirjoitin melkein kaksi tuntia, mun pitäis oikeasti nukkua koska kello on kohta 02, mutta sain nyt rohkeutta kirjoittaa tän tekstin niin en voinut jättää sitä puoli tiehen. Kiitos jos jaksoit lukea loppuun asti. <3 Tuli kyllä taas jotenkin kevyempi olo tän tekstin jälkeen. :)

 

Tän kun kuulin ekaa kertaa niin itkuhan siinä tuli, se vaan olin kuin mun päästä.

 

Tää on tällä hetkellä mun lempibiisi<3

Tää on uusi biisi, minkä löysin vasta hetki sitten, mutta itkin jo ekalla kuuntelu kerralla, tämäkin biisi on saanut mut jaksamaan eteenpäin.

Kaveri näytti mulle tän kuukausi sitten, ja kyllähän tää hiljaseks vetää.