Kolmen vuoden urakka ohi!

Hih! Nyt se on sitten virallista mä olen lähihoitaja! :) En mä turhaan haaveillut tästä kymmentä vuotta! Ei kannata luovuttaa vaikkei ensimmäisellä kerralla onnistukkaan vaan yrittää uudestaan. Mä en voi vieläkään uskoa oikein kunnolla että voin oikeesti mennä päiväkotiin töihin! Hullua! Vielä kuusi vuotta sitten tää tuntu niin kaukaselta haaveelta, jota en tuu koskaan saavuttamaan, mutta tässä sitä ollaan lähihoitajan paperit kourassa! Mä oon niin ylpee itestäni! :) Kyllä se aurinko paistaa joskus risukasaankin! :)

Tosiaan aattelin vähän kertoa meidän valmistujaisjuhlan kulusta. :) Elikkäs mulla soi kello jo 09.00 ja aloitin valmistautumisen. Itse juhla alkoi kuitenkin vasta klo. 14.00, mutta meidän piti päästä lähtemään jo 12.30, jotta keretään ajoissa paikalle. Mutta ylläri pylläri meidät tuntien oltiin myöhässä, tai no mä olin taas ajoissa, mutta iskän piti ennen lähtöä hoitaa miljoona asiaa. Mä siinä sitten peilailin itteäni kyyneleet silmissä, kun kelasin että kohta se on oikeesti totta, niin ihana äitini sano jälleen että olen huora, ruma jne. Mutta päätin etten anna sen idiootin pilata mun päivää. Niin ja valittihan se mun juhlistakin, että miksi mun pitää juhlat pitää kun kerran on jo paperit saatu. Ja kun ei mun isosiskokaan pitänyt, no öh, kylläpäs piti kahdet juhlat kun sai ylioppilaslakin ja ammatin. Tässä taas nähdään kuinka ihanasti olen tasa-arvoinen tässä perheessä. :) Siskon juhlia äiti oli innoissaan järjestämässä, mutta kun kyse on mun juhlista ei kiinnosta. No eihän sen ees tarvii mitään tehdä niiden eteen niin en ymmärrä mitä se valittaa, minä siivoon ja leivon siskon kanssa. Ei sen tarvii kun levittää normaalin tapaan hanuriaan, mutta kun sekin on sille liikaa, eikä sitä vissiin kiinnosta pahemmin sukulaisia nähdä. Mun mielestä se on toisiks paras juttu noissa juhlissa, ihanaa nähdä sukulaisia joita näkee harvemmin! :)

Mutta joo siis päästiin lähtemään vasta vähän ennen 13 kotoa, ja meillä oli matkaa reilut 80km juhlapaikalle, olin koko automatkan ihan paniikissa että keretäänkö ajoissa ja noloa jos joudutaan myöhässä menemään, kun istuin kuitenkin niin edessäkin. No kerettiin kuin ihmeen kaupalla paikalle, ja jäi aikaa vähän hengähtääkkin! :D No juhla alko sillä että joku nainen höpötti siinä niitä näitä, sitten joku opiskelija laulo ja sitten alkoikin se kaikkien odottama hetki, eli paperit kouraan! Meidän kanssa samassa juhlassa oli parturi-kampaajat ja kosmetologit. No kun oltiin saatu todistukset käteen, jaettiin stipendit. Kun kaikki olivat todistukset saaneet lähihoitajat lukivat lähihoitajan lupauksen jonka jälkeen saatiin laittaa lakit päähän! Ja sitten vaan kuunneltiin valmistuneen opiskelijan puhe ja musiikkiesitys, laulettiin suvivirsi ja heippa koulu! Mä en osaa kuvitella että en oo enää opiskelija! :o

Tosiaan jännitin aika paljon lavalle menoa, pelkäsin että multa tippuu kengät, tai sotkeudun verhoon, kaadun, tiputan ruusun tai todistuksen jne. Mutta ei mitään ei tapahtunut! :o Luokkakaveri naurokin mun vieressä kun laitoin todistusta laukun päälle kun mun kädet tärisi ihan hulluna. :D Selvisin myös juhlasta ilman kyyneliä! Sekin oli saavutus, sillä viimeksikin meinasi pokka pettää valmistuvan opiskelijan puheessa. Samoin nyt, myös viimeinen musiikkiesitys oli aika tunteikas, luokkakaverit itkee ja mä yritän pitää pokkaa taisin vaan hokea päässäni tyyliin "koira koira koira.." :D tiedän mulla erittäin hieno tyyli pidättää itkua.. :D Myös siinä kun halattiin ryhmänohjaajaamme viimeisen kerran ennen lähtöä, oli tulla tippa linssiin, mutta selvisin! :D

Nähtiinpä muuten taas sekin, ettei äiti pidä mun suoristusta taaskaan minään. Tulin kotiin ja isänikin alkoi selittämään äidilleni juhlista, itse menin olohuoneeseen tutkimaan mun todistusta. Mutta äitini ei sanonut edes onnea, hienoa tai mitään, ei pyytänyt nähdä todistusta, nauroi vain kuinka tyhmälle näytän lakki päässä. Isäni sentään halasi minua koulussa ja sanoi onnea. Itse vähän järkytyin tuosta halauksesta, sillä meillä ei paljon halailla. Mutta kiva kuitenkin. :) Tosiaan käytiin isän kanssa syömässä wieninleikkeet samalla kun hoideltiin asioita kaupungilla. Nyt pitäisi vaan huomenna alottaa juhlien järjestäminen kunnolla! :)

Älkää pelätkö toteuttaa haaveitanne! Jos niistä voi haaveilla, ne voi myös toteuttaa! :)

Tuore lähihoitaja kiittää ja kuittaa! :)

Lähihoitajan lupaus

Lupaan lähihoitajana tehdä työtäni

asiakkaan ihmisarvoa kunnioittaen

ja hyvää elämää edistäen.

Lupaan tukea ihmisen kasvua ja kehitystä, 

toimintakykyä ja omatoimisuutta 

sekä edistää terveyttä, ja hoitaa sairaita.

Lupaan pitää huolta apua tarvitsevista, 

ehkäistä syrjäytymistä, 

lievittää inhimillistä kärsimystä, 

elämän alusta kuolemaan saakka.

Lupaan noudattaa ammattieettisiä 

periaatteita ja salassapitovelvollisuutta,

kehittää ammattitaitoani 

sekä edistää omaa ja työyhteisöni hyvinvointia.

Sitoudun työyhteisöni sekä sosiaali- ja 

terveysalan kehittämiseen.

Oot syypää mun hymyyn

Tässä viimesen viikon aikana on ollut aivan ihanat helteet, mutta kuitenkin on ollut niin kuuma ettei ole mitään jaksanut/kyennyt tekemään. Oon saanut peräti ensimmäiset rusketusrajat! Se on jo saavutus sillä olin koko viime kesän albiino kun tein pelkkää yövuoroa, joten aurinkoa ei pahemmin tullut nähtyä. :D Mun tekis mieli vaa makoilla tuola auringossa koko ajan, muttei sielä oikein pysty olemaan, oon ollut pari päivää  vaan sisällä tuulettimen kera. :D Tiedän että altistun itsekkin tähän esim. jo heti tossa alussa, mutta mua ärsyttää kun ihmiset valittaa aina että on liian kylmä tai kuuma ikinä ei oo sopiva, talvella haikallaan kesää ja kesällä talvea.. Miksi meidän pitää valittaa niin paljon? :D

Mun on koko päivän pitänyt tässä siivota, sillä en oikein muuten kerkeä tällä viikolla siivoamaan, mutten oo jaksanut vielä aloittaa. :D Täällä on nii likasta etten ees tiedä mistä alottaa.. :D No kai se on pakko tän jälkeen, oon vältellyt sitä jo liian monta päivää ja tuntia! :D Mua on alkanut tänään vähän jännittämään, huomenna on juhlien harjotukset ja keskiviikkona sitten se on virallista! APUA! :o Ootan koko ajan että herään tästä unesta tai tulee soitto et koulu on kussu jotain, etten valmistukkaan. :D En käsitä.. :D Voin vaa kuvitella ku huomenna varmaa peilailen ton lakin kanssa koko päivän. En varmaa riisu tota hattua ikinä sen jälkee kun sen saan päähäni laittaa.. :D vitsi vitsi.. :D Ei toi nyt niin hieno oo, mutta se on merkki mun saavutuksista! :P

Tosiaan tässä on aika kiireinen viikko tulossa ja hei tää on mun viimeinen lomaviikko! Just ku oon päässyt lomailun makuun! Mä en tahdo töihin enää! :( Tänään ois pakko saada siivottua, huomenna on harkat ja käyn samalla pikakiertämässä pari kauppaa ja sitten illasta ehkä kerkeän viimeistellä siivousta, jos en sitä tänään valmiiksi saa. Keskiviikko menee siinä kun herään aikasin valmistautumaan juhliin ja käyn hakemassa paperit ja oonkin loppuillan ihan fiiliksissä! Torstaina tuleekin sisko jo tänne käpykylään, siinä pitää varmaan vähän yrittää siivoilla koko torppaa. Perjantaina pitääkin alottaa leipomisurakka ja laittaa paikat kuntoon, silloin saapuu viimeistään myös pohjoisesta kummit ja eno! <3 Ja lauantaina juhlitaan ja sunnuntai luultavasti menee vaan sukulaisten kanssa. :) Hihhihihih! Oon ihan innoissani jo siitäkin että nään kummit ja enon! Olis jo torstai! :P

Oon nyt aikalailla onneni kukkuloilla, vaikka oonkin muutaman kerran itkenyt tässä viikon aikana. Lähinnä stressistä ja pari kertaa papan takia, vaikka tää ei oo eka kerta kun pohjosesta tulee porukkaa etelään ilman pappaa, se sattuu silti. :( Voi kumpa saisin edes halata pappaa oikein kunnolla! :/ Mä näin tossa yks yö unta, että pappa tuli meille kummien ja enoni kanssa. Sekosin ehkä vähän siinä unessa kun näin papan, sen hymyn ja kuulin sen naurun. :) Säpsähdin hereille ja kun tajusin että se olikin vain unta, alkoi kyyneleet jälleen valumaan. Miksi unet loppuu aina väärään aikaan?! :( Oon myös tässä viikon aikana stressannut tosi paljon noita lauantain juhlia, kun porukkaa peruu vielä viime metreillä ja kaikilla on hermot kireellä niiden takia. Kuitenkin on ollut ihanaa, että se mies kenen kanssa oon jutellut on jaksanut kuunnella mun valituksia ja avautumisia. Meillä oli tossa yks päivä äidin kanssa "pieni" episodi josta sitten avauduin tälle miehelle, ja selvisikin että hänelläkin on samantyyppistä taustaa. Juteltiin sitten menneisyydestämme, tosin en kertonut edelleenkään koko tarinaa..Aina kun oon jutellut ton miehen kanssa oon löytänyt itseni hymyilemästä, miten joku osaakaan vetää oikeista naruista oikeaan aikaan. :P Oon nyt uskaltanut laskea mun suojamuureja hiukan alemmas, mutta pelkään kuollakseni että joudun pettymään.

Tosiaan tiedän että varmasti muutamia ainakin kiinnostaa tuo mun ja äidin episodi. En nyt enää kunnolla muista mitä kaikkea siinä tapahtu, mutta oiskohan se ollut torstai tai perjantai kun se tapahtui. Laitoin ruokaa uuniin ja räpläsin puhelintani keittiön pyödän ääressä, äitini tuli keittiöön jotain tekemään ja alkoi valittamaan taas kuinka en tee mitään, haukkui mut lyttyyn, mun kaverit, mun elämän, kertoi taas kuinka tyhmä olen, ja nauroinki että hitto ku oon tyhmä kun oon saanut itelleni kaksi ammattia ja mulla on työpaikkakin. Yritin siinä purra huulta ja olla välittämättä äidin puheista. Sitten mulla vaan napsahti en mä enää jaksanut kuunnella sitä paskaa, en muista mitä sanoin, mutta sen muistan että sanoin aika rumasti äitille ja löin mun oikean käden täysiä keittiön pöytään ja se on edelleenkin vähän arka sen takia. Äiti vähän säpsähti kun aloin naama punasena huutamaan, mutta jatkoi huutoaan, nousin ylös ja olin ottamassa ruokaa uunista pois kun äiti karjui että "vittu tuuletin päälle nyt heti saatanan idiootti". Huusin siinä äidille jotain takasin ja näytti siltä että se meinas tulla taas vaihteeksi päälle, no meillä on keittiön pöydän päässä sellanen pikku tuoli, kippasin sen nurin ja se lensikin äidin jalkoihin. Järkytyttiin äidin kanssa molemmat, äiti katsoi penkkiä ja sitten mua ja jatkoi huutoa, mä mietin mielessäni että ei hitto miksi mä tein noin, en mä halua olla äitini kaltainen. No äiti vaan jatkoi ja jatkoi katoin parhaimmaksi poistua tilanteesta, mutta äiti sanoi vielä jotain todella rasittavaa joten viskasin vielä leipäpussin lattialle ja lähdin huoneeseeni ovet paukkuen. Heti kun sain huoneeni oven kiinni lyyhistyin sängyn eteen ja aloin itkemään. Meni ehkä 5min niin äitini tulee huoneeseeni ja sanoo että tätini oli tullut meille. Siinä mä kuivailin kyyneleitä ja keräsin itteäni kasaan ja mietin että onko mun pakko mennä kuuntelemaan sitä äidin mussutusta. Keräsin itseäni hetken ja ennen kuin avasin viimeisen oven vedin syvään henkeä ja nieleskelin kyyneleitä. Menin keittiöön jossa tätini olikin äitini kanssa, huomasin että tätini katsoi mua hiukan huolestuneen näköisenä, mutta vedin taas feikkihymyn naamalle. Koko ajan ja edelleenkin mietin että mitä jos tätini olisi saapunut paikalle 5min aikaisemmin. Tai mitä olisi tapahtunut jos en olisi heittänyt sitä tuolia äidin jalkoihin..

PS. Huomatkaa uusi gallup vasemmassa yläkulmassa! ;)

I love it when you make me smile

Jäänyt taas hiukan tää kirjottaminen, mutta tässä on ollut taas kaiken näköstä hommaa, niin ei oikein aikaa ole ollut, mutta tässä mä nyt taas olen! :) Tosiaan mulla on loppunut harjoittelukin tossa 16.5, oli vähän haikea päivä, mutta silti odotin innolla että päivä loppuu, sillä pääsin aloittamaan "loman" sen jälkeen. Arvioinnissa mua kehuttiin että olen sopeutunut tiimiin hyvin, ottanut kaikki lapset huomioon, mennyt mukaan leikkeihin, havainnoinnut kaikkia lapsia, olen ystävällinen, reipas ja luotettava, olen tehnyt loistavia suunnitelmia joita olen lapsien kanssa toteuttanut jne. Tosiaan näytöstä napsahtu K3, eli kiitettävä! Jes! :) Sain myös vikana päivänä orvokkiamppelin ja kortin, ja leikittiin toiveleikkejä ja lapset anto halit. :') Oli kyllä maanantaina vähän hassua kun ei tarvinnut päiväkotiin enää raahautua.. Mutta nyt oon suorittanut kaikki opinnot, no perjantaina olis vielä yks koulupäivä, mutta saa nähä jaksanko sitä varten raahautua sinne, vai pyydänkö vaan tehtävät kotiin. :) Kuusi päivää niin oon virallisesti lähihoitaja, mä en vaan vieläkään ymmärrä. :D Eilen haettiin mun lähihoitajalakki ja kokeilin sitä päähän, kyllä siinä kun itteään peilistä katto niin väkisin tuli hymy huulille, mutta silti tuli vähän haikea fiilis. Mä en vaan pysty vielä käsittämään sitä, että oikeesti oon tavottanut mun suurimman unelman!

Maanantaina lähdin kummien luo Helsinkiin ja eilen tulin kotiin. Reissuun lähdin sen takia, että sain lahjana päiväristeilyn kummieni kanssa Tallinnaan. Maanantai menikin matkustaessa ja kaupungilla pyöriessä. Tiistaina herättiinkin jo viiden pintaan ja lähdettiin ennen seitsemää bussilla, ratikalla ja metrolla kohti satamaa. Satamassa odotettiin hetki ja päästiin laivaan aika pian, mentiin kahvilaan, jossa istuttiin varmaan yli tunti ja täyteltiin ristikoita. :D Kierreltiin vähän laivaa ja mentiin kuuntelemaan jotain bändiä. Sitten oltiinkin jo perillä ja poistuttiin laivasta. :D Tallinassa kierreltiin Vanhaa Kaupunkia, käytiin kattomassa joku kirkko, kateltiin jotain muistomerkkiä,shoppailtiin viinoja (mä en oikeestaan ees shoppaillut niitä :D) jne. Käytiin syömässä jossain kebab-mestassa ja käytii viereisessä kahvilassa jälkkärillä. Pyörittiin kanssa ostoskeskuksissa. Sitten olikin taas jo aika lähteä kohti laivaa, mutta sitä ennen istuttiin vielä yhdellä terassilla ja kuunneltiin kun joku virolainen lauleskeli. :D Laulo muuten hyvin! :D Laivaan kun päästiin laitettiin tavarat säilöön mentiin ostelemaan tuliaisia yms. Ja mentiin taas istuskelemaan ja odottamaan että päästään Helsinkiin. Suomeen saavuttiin 21 jälkeen ja matkattiin taas julkisilla kummieni luo, ja oltiinkin 23 aikaan perillä. Matkan sain siis valmistujais- ja synttärilahjaksi. Synttärit mulla siis oli eilen! Wuhuu oon nyt 22v! :D Eilen sitten tehtiin vaan koko päivä lähtöä takasin kotiin. Voin taas todeta, ettei Helsinki ole mun paikka ollenkaan! En ikinä vois asua sielä edes kuukautta! Mä en ees tykkää niistä ihmisistä sielä, ne on niin olevinaan, ei väistä yhtään kävelee vaan päälle ja äh! :D

Olis voinut olla kyllä mukavempi synttäripäivä, kun se meni vaan matkustaessa ja oli hiostavaa ja plääh. En saanu mitään muuta lahjaksi kun kummeilta ton matkan ja sen lakin. Porukatkaa ei muistanu mua mitenkää.. :o Oon ehkä vähän katkera.. :D

Tosiaan tässä ei oo paljoo kerenny muuta tapahtumaan kun harjottelu loppui ja toi matka. Pitäis alkaa suunnittelemaan juhlia, siivota, nähdä kavereita jne. Tosiaan juhlat pidän 31.5 ja eilen varmistu että mun juhliin ei tule paljon edes porukkaa. Ainuttakaan serkkua ei tule, tulee vain muutama täti, eno ja setä. No parempi sekin kuin ei mitään.. :D Mua ärsyttää kun noi välimatkat on niin suuria, ettei missään juhlissa ikinä ole kokonaista sukua. Ja kun ihmiset vanhenee niin ei ne jaksa/pysty enää liikkumaan noin pitkiä matkojakaan. :(

Tosiaan mainittakoon vielä sekin, että kyllä juttelen vielä sen saman miehen kanssa, mutta ei me enää jutella ihan päivittäin, mutta aika usein kyllä. :D Mukavalta vaikuttaa.. :P Mutta ehkä mä jatkan tota soittolistan tekemistä.. :D Palaillaan taas joskus! :P

PS. Katsotaan tuleeko työrintamalla muutoksia, lähiaikoina.. ;)

My love where are you?

Mikä tekee sut onnelliseksi, tekee mut onnelliseksi

Viime postauksessa olinkin jälleen mieli aika maassa. Mutta nyt tässä parin päivän sisällä on tapahtunut jotain mikä on saanut mut hiukan piristymään, tosin se on ehkä vähän pelottavaakin.. :/ Tosiaan oon nyt kaksi päivää ollut kipeänä, ja menin toissa päivänä tylsyydessäni erääseen chattiin, no löysinkin sieltä itseäni vanhemman miehen, jonka kanssa oon jutellut nyt viimeiset kaksi päivää melkeimpä taukoamatta. :) Aika on mennyt kuin siivillä, ollaan löydetty paljon yhteisiä puheenaiheita ja ollaan tietyllä tapaa samanlaisia. :) Ja tuo herranen vaikuttaa mielenkiintoiselta ihmiseltä, eikä kumpaakaan ole häirinnyt jos ollaan oltu useampi minuutti hiljaa.. :D Molemmilla samanlaiset mieltymykset ja arvot.. Ja tää herrasmies on saanut mut monesti hymyilemään, mutta hän ei tiedäkkään vielä koko tarinaa.. Kuitenkin tulee taas väkisin mieleen, mitä jos.. Netissä on niin helppo esittää jotain muuta mitä on.. Mutta onko tää mies oikeesti sellainen mitä sanoo olevansa? Voiko tää tapahtua mulle? Toisaalta tää voi olla mun hetki heittäytyä ja uskaltaa.. Mutta miksi se on niin pelottavaa.. Mutta kuitenkin mielenkiintoista.. Uskallanko laskea suojamuurit? Uskallanko ottaa riskin?

Tosiaan en tässä kahden päivän aikana oo tehny muuta kun kattonut Sinkkuelämää ja jutellut tuon miehen kanssa... :D mutta niin tuossa katselin Sinkkuelämän neloskautta ja eräässä jaksossa oli Mirandan äidin hautajaiset ja yllätin itteni jälleen itkemästä kuin pien lapsi. :/ Aina kun jossain ohjelmassa on hautajaiset on pakko vaihtaa kanavaa tai sitten jumitan vaan tuijottamaan jotain pistettä ja alan miettimään papan hautajaisia. Niistä on yli vuosi, mutta muistan ne edelleen kuin eilisen. Toisaalta odotan kauhulla sitä päivää kun kummini ja enoni tulevat pohjoisesta sillä he tuovat vielä yhden säkin papan tavaroita, mikä unohtui pohjoiseen viime reissulla. Silti vaikka meillä on kämppä täynnä papan tavaroita, ne näyttää juuri siltä että ne on aina olleet siinä. Mutta se että näen taas papan elämän säkissä, kauhistuttaa mua.. Mä haluan papan mun juhliin, en papan tavaroita.. :/

Tää kuvakin saa mut jo itkemään, koska tiedän että pappa olisi osannut sanoa nuo sanat mulle juuri oikeaan aikaan, jos olisi tietänyt mun ongelmista. Ja tietenkin mä oisin uskonut pappaa. :')

Harjottelua on enää 9 päivää jäljellä, en oikein vielä tiedä menenkö huomenna jo takaisin. Vai oonko vielä huomisen kotona ja otan rennosti ja yritän saada itteni mahdollisimman terveeksi. Toisaalta poden huonoa omatuntoa siitä että olen sairaana. Koko ajan vilkuilen kelloa ja aattelen mitä mun tohon aikaan pitäis päiväkodilla tehdä. Joudun korvaamaan nämä mun poissaolopäivät ja luultavasti mun arviointipäivääkin siirretään, toisaalta ahdistavaa koska haluan tän vaan äkkiä pois alta, mutta toisaalta hyvä koska mulla on niin paljon asioita vielä näyttämättä. Toisaalta musta vähän tuntuu että tää flunssa vaivaa mua koko kuun, mulla ei periaatteessa ole varaa olla harjoittelusta pois kuin 2-3 päivää. Sitten ois periaatteessa pakko mennä vaikka keuhkokuumeessa paikalle jos paperit haluan kuun lopussa. Harjoittelun jälkeen on pari päivää vapaata sitten pitäisi olla menossa Tallinnaan, ja sen jälkeen pitäisi alkaa jo valmistelemaan juhlia, oivoi missä välissä tässä sairastaa? Ei missään. Ja kesäkuussa ei oikein voi olla kipeänä koska työt alkaa.. Stressaa taas niin paljon, mun pitäisi tehdä vähän noita harjottelujuttuja, mutten millään jaksaisi.. :/ Voi tauti mikset voinut tulla aikaisemmin.. :/

Mun luonteeseen ei sovi yksinäisyys

Tein tänään kokeen, ja tulos oli odotettavissa, oon porukoille ku ilmaa. Satuin menemään keittiöön ja huomasin että sielä oli kahvia tippumassa, no menin vesilasin kanssa istumaan pöytään ja aattelin kattoa miten porukka toimii. Ensin tuli iskä pöytään ja kaato itelleen kahvia, se ei kysynyt multa mitään tai puhunut mulle mitään. Odotin hetken, hain itelleni kahvikupin ja kaadoin kahvia, ei mitään reaktiota. Istuttiin siinä hiljaa juoden kahvia, kumpikaan ei edes vilkaissut toista. Sitten äiti tuli keittiöön valittaen kuinka kipeä hänen kätensä on, jumalatonta huomionkerjäämistä koko ajan! Mun teki taas mieli sanoa asioita suoraan, mut purin huulta yrittäen pitää mölyt mahassa. Sitten seuraan liittyi pikkuveljeni. Kaikki istui aivan hiljaa pöydässä litkien kahvia, kunnes äiti rikkoi hiljaisuuden taas valittamalla kättään ja pyytämällä palvelemaan häntä. Join kahvini aika nopeasti ja jäin vielä kokeeksi istumaan pöytään ja katsomaan yrittääkö kukaan edes puhua mulle. No äiti huomioi mut kerran, istuttiin vierekkäin ja äiti kurkotti ottamaan vaaleaa leipää joka oli mun vieressä ja sanoi että "aina säkin oot vaan tiellä".  Tän jälkeen muut alko keskustelemaan jostain golf- kentän palosta ja tän kylän toiminnasta. Istuin pöydässä vielä hetken,eikä kukaan kiinnittänyt huomiota kun lähdin pöydästä. Ihmettelen vaan miten noi ei voi muka huomata muutosta mun käytöksessä, oon ihan eri ihminen mitä 1,5 vuotta sitten! Ennen puhuin kuin papupata, nyt oon hiljaa ku hiiri, ennen en ollut ikinä kotona, nykyään en muuta teekkään kun ole kotona, ennen hymyilin kuin Naantalin aurinko, nykyään vaan itkeskelen mun huoneessa. Tulee vaan olo että kelle mä muka kelpaisin, kun edes oma perhe ei huomio mua mitenkään. Ei nää varmaa ees huomaisi mitään jos olisin viikon pois kotoa, jossain sillan alla. Mutta huomaisiko kukaan muukaan..

Kuten jo edellisessä postauksessa kerroin, oon haaveillut omasta perheestä niin pienestä kuin muistan. Mutta oon nyt ruvennut miettimään, kun masennus kuitenkin on aika vahvasti periytyvää, haluanko mä kuitenkaan lapsia, mitä jos he sairastuvat masennukseen? Mitä jos en osaa olla heidän tukena? Mä oon jo aika pienenä nähnyt ensimmäisen itsemurhan yrityksen, en oo kertonut siitä kenellekkään ja musta tuntuu että meidän perheessäkään sitä ei muista kukaan muu kuin minä. Olisinkohan ollut 4-6- vuotias kun meidän talossa raikui jälleen äidin huudot, uskaltauduin katsomaan mitä tapahtuu. Ensimmäinen asia minkä muistan nähneeni on äiti köyden kanssa menossa yläkertaan ja iskä selittämässä jotain. Menin rappujen alapäähän katsomaan mitä ihmettä äiti tekee köyden kanssa, en silloin tiennyt edes mistään itsemurhasta. Näin kuinka äiti virittelee köyttä portaikon kaiteeseen ja alkaa tekemään solmua toiseen päähän, siinä vaiheessa iskä tais käskeä mut ulos. Ulkona leikin normaalisti, mulla oli kylmä, nälkä ja jano, mutten uskaltanut mennä sisälle. Taisin olla ulkona monta tuntia ja kun tulin sisälle ketään ei näkynyt missään. Tätä asiaa ei oo ikinä käsitelty meidän perheen kanssa mitenkään. Mun lähipiirissä on myös paljon ihmisiä jotka on viillelleet tai yrittäneet itsemurhaa mm. lääkkeillä. 

Mun ois pakko päästä mahdollisimman pian pohjoiseen, siellä mä saan olla sellainen kuin oon. Sielä mä jopa hymyilen niin että poskiin sattuu, sielä mä nauran niin että vatsa tulee kipeäksi, sielä mä olen onnellinen. Sielä en saa tuomitsevia katseita tai sanoja. Sielä mua arvostetaan ja tunnen itseni rakastetuksi ja tervetulleeksi. Sielä mua kuunnellaan, sielä ollaan kiinnostuneita mun kuulumisista. Sielä ollaan ylpeitä mun saavutuksista. 

Monet on ihmetelleet myös sitä miksi olen halunnut erikoistua lapsiin ja nuoriin. No yksi ja ehkä tärkein syy on se, että vaikka mulla itselläni on ollut kurja lapsuus, josta mulla ei oikeastaan ole hyviä muistoja, haluan että lapset saisivat edes jotain hyviä muistoja jostain, saisivat kokea olevansa rakastettuja, tulla ymmärretyksi. En halua että kenelläkään on samanlaista lapsuutta mitä mulla. Ei sellaista toivo edes pahimmalle vihamiehelle. 

Btw, nukuin viime yön valot päällä ja nukuin paremmin kuin pitkään aikaan. En herännyt kertaakaan peläten että joku tuijottaa. Tai että mun oven takana on joku hullu murhamies.

"Sun pitää taas pystyy olla täällä vahvempi kuin eilen, sä oot frendies olkapää. Tukipilari ei tunteile.Kuunnelles tuntuu siltä et seisot keskel piiriä,jos sul on vaikeet tuntuu, että ongelmas ois vitsiä.Kun sulla on vaikeet ollu, ketään ei kiinnosta.Sun ongelmas on sun, ja sä oot yksin niiden sidonnas."

Tällainen pieni tyttö helposti häviää, jos tuuli tarttuu hiuksiin voi kauas lennähtää

Mä oon kyllästynyt olemaan porukan ainut sinkku. Oon ollut jo monta vuotta valmis sitoutumaan, mutta tuntuu etten kelpaa kenellekkään. Välillä ärsyttää kun en itse osaa lähestyä miehiä, vaan odotan että mies tekee aloitteen. Koska niin sen pitää mennä. Aina jos tutustun mieheen, suhde jää kaveritasolle, koska oon kuulemma kuin yksi jätkistä. En mä halua olla! Tuntuu että kaikki muut pääsee elämässään eteenpäin, mutta mä poljen paikoillani. Inhoan juhlia joissa on pariskuntia, vaikka pariskunnat ei oliskaan koko aikaa toisen kimpussa mulle tulee väistämättä olo että oon kolmas pyörä ja etten kuulu porukkaan. Pari kertaa oon kokeillut ise tehdä aloitetta, mutta mut on torjuttu heti. Luulen kyllä tietäväni mikä syy on.. Mä oon tahtonut oman perheen ja miehen niin pienestä kuin vain muistan. Tuntuu että se jää ikuiseksi haaveeksi. Välillä tuntuu kuin mun päälle olisi langetettu joku kirous, ja mun ei olisi tarkoituskaan olla onnellinen.

Kävin tänään lenkillä ja mulla oli taas aika ajatella asioita, tajusin että oon nykyään oikeesti todella yksinäinen. Mulla ei ole mun kotipaikkakunnalla enää ketään kelle voisin soittaa että mennäänkö kahville tai yksille. Kaikki työkaveritkin kenen kanssa vietin joskus vapaa-aikaa, ovat nykyään avoliitossa. Kotonakaan ei kysellä mitä kuuluu tai miten menee. Ja jos yrität kertoa päivän kuulumisia, sua ei huomioida, asiaasi ei kommentoida millään lailla, sua haukutaan, aletaan kertomaan omaa juttuaan päälle jne.. Välillä kun kaverikin kysyy että miten menee, ei tee edes mieli alkaa latelemaan omia murheita, sillä en halua pilata hänen onneaan. Mä oon niin kateellinen mun ystäville kun heillä on jo oma rakas rinnalla. Mä saan odottaa mun prinssiä valkoisella ratsullaan ikuisuuden. 

Nykyään mun päivät koostuu siitä että herään aamulla 06-08 ja menen päiväkodille, pääsen viimeistään 17 kotiin, saatan käydä nopeasti kaupassa ja tulen kotiin syömään ja lukittaudun illaksi mun huoneeseen, koska ei porukoita kiinnosta, jos ne esimerkiks tekee ruokaa tai keittää kahvia, ei mulle ikinä tulla sanomaan että hei sielä nyt ois kahvia tai ruokaa. Mun pikkuveljelle kyllä huudetaan aina yläkertaan kun jotain on tarjolla. Ja sitten kun meen vaan olkkarin sohvalle makoilemaan mut ajetaan siitä heti omaan huoneeseen. Nykyään kaikki mitä sanon tai teen kotona on väärin. Kaikkea mitä teen tai sanon arvostellaan. Mua ärsyttää myös se kun sanoin äidille yks päivä ettei isosiskoni suostu olemaan kuski valmistujaisjuhlissani, koska hän aikoo juoda, no äitini tokaisi siihen että no sinähän olet kuski, ei sun tarvii juoda. Mullahan se suurempi syy olisi juoda kuin mun siskolla. Mä en muutenkaan ymmärrä, minkä takia mun siskon juominen on hyväksytty, mutta heti jos käy ilmi että oon juonu vaikka yhden niin oon heti alkoholisti ja saan jumalattomat huudot. Mutta kun suutuspäissäni kerroin että isosiskoni oli oksentanut taksiin, sanottiin vain että no sellaista sattuu joskus. Miksi?!

Mulla on taas näinä parina päivänä ollu järkyttävä ikävä pappaa, tuntuu että pappa oli ainut joka hyväksyi mut sellaisena kuin olen.Mä niin haluaisin kertoa papalle kuluneesta vuodesta ja menneisyydestä. Nykyään kun oon vähän läheisimmissä väleissä yhden enoni ja sylikummini kanssa on aivan ihanaa kun saan viettää aikaa heidän kanssaan. Mun mielipidettä kysytään ja sillä on väliä, mua kuunnellaan ja multa kysytäänkin asioita. En malta odottaa mun valmistujaisjuhliani, jotta näen heidät taas. Enoni on myös sanonut mulle, että mun kanssa on todella mukavaa jutella ja olen piristävää seuraa tylsissä juhlissa. Olen kertonut heille muutamista asioista joita äiti on tehnyt, mutta en ole pystynyt kertomaan niitä kaunistelematta, en mm. ole pystynyt kertomaan heille että oma äitini on lyönyt mua, haukkunut huoraksi, sanonut että toivoisi mun olevan kuollut ja katuu että on synnyttänyt mut. Viimeksi kun olin kummini luona "lipsautin" nuo yhdelle serkulleni. Musta on taas lähipäivinä tuntunut että mun sydän ei enää lyö, aivan kuin se sama vanne olisi edelleen mun sydämessä. Aivan kuin mun kurkussa olisi jälleen palanen. 

Mä oon taas alkanut pelkäämään pimeää enemmän ja enemmän, hyvä että uskallan nukkua pimeässä. Mun pahin painajainen on että herään yöllä siihen että joku istuu mun sängyn vieressä ja tuijottaa mua. Meidän talo pitää välillä ihmeellisiä ääniä, joten oon alkanut kuvittelemaan että öisin kun valot sammuu meidän talossa liikkuu kamalia miehiä jotka päivisin on piilossa mm. mun sängyn alla. Ennen uskalsin liikkua yöllä ilman valoja, nyt en mene mihinkään ilman valoja. Hyvä että uskallan pimeässä ottaa puhelimen lattialta. :/ Iltaisin en meinaa saada unta kun aattelen vaan että heti kun laitan silmät kiinni joku tulee sängyn alta tuijottamaan mua.. :/