Mä oon kyllästynyt olemaan porukan ainut sinkku. Oon ollut jo monta vuotta valmis sitoutumaan, mutta tuntuu etten kelpaa kenellekkään. Välillä ärsyttää kun en itse osaa lähestyä miehiä, vaan odotan että mies tekee aloitteen. Koska niin sen pitää mennä. Aina jos tutustun mieheen, suhde jää kaveritasolle, koska oon kuulemma kuin yksi jätkistä. En mä halua olla! Tuntuu että kaikki muut pääsee elämässään eteenpäin, mutta mä poljen paikoillani. Inhoan juhlia joissa on pariskuntia, vaikka pariskunnat ei oliskaan koko aikaa toisen kimpussa mulle tulee väistämättä olo että oon kolmas pyörä ja etten kuulu porukkaan. Pari kertaa oon kokeillut ise tehdä aloitetta, mutta mut on torjuttu heti. Luulen kyllä tietäväni mikä syy on.. Mä oon tahtonut oman perheen ja miehen niin pienestä kuin vain muistan. Tuntuu että se jää ikuiseksi haaveeksi. Välillä tuntuu kuin mun päälle olisi langetettu joku kirous, ja mun ei olisi tarkoituskaan olla onnellinen.
Kävin tänään lenkillä ja mulla oli taas aika ajatella asioita, tajusin että oon nykyään oikeesti todella yksinäinen. Mulla ei ole mun kotipaikkakunnalla enää ketään kelle voisin soittaa että mennäänkö kahville tai yksille. Kaikki työkaveritkin kenen kanssa vietin joskus vapaa-aikaa, ovat nykyään avoliitossa. Kotonakaan ei kysellä mitä kuuluu tai miten menee. Ja jos yrität kertoa päivän kuulumisia, sua ei huomioida, asiaasi ei kommentoida millään lailla, sua haukutaan, aletaan kertomaan omaa juttuaan päälle jne.. Välillä kun kaverikin kysyy että miten menee, ei tee edes mieli alkaa latelemaan omia murheita, sillä en halua pilata hänen onneaan. Mä oon niin kateellinen mun ystäville kun heillä on jo oma rakas rinnalla. Mä saan odottaa mun prinssiä valkoisella ratsullaan ikuisuuden.
Nykyään mun päivät koostuu siitä että herään aamulla 06-08 ja menen päiväkodille, pääsen viimeistään 17 kotiin, saatan käydä nopeasti kaupassa ja tulen kotiin syömään ja lukittaudun illaksi mun huoneeseen, koska ei porukoita kiinnosta, jos ne esimerkiks tekee ruokaa tai keittää kahvia, ei mulle ikinä tulla sanomaan että hei sielä nyt ois kahvia tai ruokaa. Mun pikkuveljelle kyllä huudetaan aina yläkertaan kun jotain on tarjolla. Ja sitten kun meen vaan olkkarin sohvalle makoilemaan mut ajetaan siitä heti omaan huoneeseen. Nykyään kaikki mitä sanon tai teen kotona on väärin. Kaikkea mitä teen tai sanon arvostellaan. Mua ärsyttää myös se kun sanoin äidille yks päivä ettei isosiskoni suostu olemaan kuski valmistujaisjuhlissani, koska hän aikoo juoda, no äitini tokaisi siihen että no sinähän olet kuski, ei sun tarvii juoda. Mullahan se suurempi syy olisi juoda kuin mun siskolla. Mä en muutenkaan ymmärrä, minkä takia mun siskon juominen on hyväksytty, mutta heti jos käy ilmi että oon juonu vaikka yhden niin oon heti alkoholisti ja saan jumalattomat huudot. Mutta kun suutuspäissäni kerroin että isosiskoni oli oksentanut taksiin, sanottiin vain että no sellaista sattuu joskus. Miksi?!
Mulla on taas näinä parina päivänä ollu järkyttävä ikävä pappaa, tuntuu että pappa oli ainut joka hyväksyi mut sellaisena kuin olen.Mä niin haluaisin kertoa papalle kuluneesta vuodesta ja menneisyydestä. Nykyään kun oon vähän läheisimmissä väleissä yhden enoni ja sylikummini kanssa on aivan ihanaa kun saan viettää aikaa heidän kanssaan. Mun mielipidettä kysytään ja sillä on väliä, mua kuunnellaan ja multa kysytäänkin asioita. En malta odottaa mun valmistujaisjuhliani, jotta näen heidät taas. Enoni on myös sanonut mulle, että mun kanssa on todella mukavaa jutella ja olen piristävää seuraa tylsissä juhlissa. Olen kertonut heille muutamista asioista joita äiti on tehnyt, mutta en ole pystynyt kertomaan niitä kaunistelematta, en mm. ole pystynyt kertomaan heille että oma äitini on lyönyt mua, haukkunut huoraksi, sanonut että toivoisi mun olevan kuollut ja katuu että on synnyttänyt mut. Viimeksi kun olin kummini luona "lipsautin" nuo yhdelle serkulleni. Musta on taas lähipäivinä tuntunut että mun sydän ei enää lyö, aivan kuin se sama vanne olisi edelleen mun sydämessä. Aivan kuin mun kurkussa olisi jälleen palanen.
Mä oon taas alkanut pelkäämään pimeää enemmän ja enemmän, hyvä että uskallan nukkua pimeässä. Mun pahin painajainen on että herään yöllä siihen että joku istuu mun sängyn vieressä ja tuijottaa mua. Meidän talo pitää välillä ihmeellisiä ääniä, joten oon alkanut kuvittelemaan että öisin kun valot sammuu meidän talossa liikkuu kamalia miehiä jotka päivisin on piilossa mm. mun sängyn alla. Ennen uskalsin liikkua yöllä ilman valoja, nyt en mene mihinkään ilman valoja. Hyvä että uskallan pimeässä ottaa puhelimen lattialta. :/ Iltaisin en meinaa saada unta kun aattelen vaan että heti kun laitan silmät kiinni joku tulee sängyn alta tuijottamaan mua.. :/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti