Mun luonteeseen ei sovi yksinäisyys

Tein tänään kokeen, ja tulos oli odotettavissa, oon porukoille ku ilmaa. Satuin menemään keittiöön ja huomasin että sielä oli kahvia tippumassa, no menin vesilasin kanssa istumaan pöytään ja aattelin kattoa miten porukka toimii. Ensin tuli iskä pöytään ja kaato itelleen kahvia, se ei kysynyt multa mitään tai puhunut mulle mitään. Odotin hetken, hain itelleni kahvikupin ja kaadoin kahvia, ei mitään reaktiota. Istuttiin siinä hiljaa juoden kahvia, kumpikaan ei edes vilkaissut toista. Sitten äiti tuli keittiöön valittaen kuinka kipeä hänen kätensä on, jumalatonta huomionkerjäämistä koko ajan! Mun teki taas mieli sanoa asioita suoraan, mut purin huulta yrittäen pitää mölyt mahassa. Sitten seuraan liittyi pikkuveljeni. Kaikki istui aivan hiljaa pöydässä litkien kahvia, kunnes äiti rikkoi hiljaisuuden taas valittamalla kättään ja pyytämällä palvelemaan häntä. Join kahvini aika nopeasti ja jäin vielä kokeeksi istumaan pöytään ja katsomaan yrittääkö kukaan edes puhua mulle. No äiti huomioi mut kerran, istuttiin vierekkäin ja äiti kurkotti ottamaan vaaleaa leipää joka oli mun vieressä ja sanoi että "aina säkin oot vaan tiellä".  Tän jälkeen muut alko keskustelemaan jostain golf- kentän palosta ja tän kylän toiminnasta. Istuin pöydässä vielä hetken,eikä kukaan kiinnittänyt huomiota kun lähdin pöydästä. Ihmettelen vaan miten noi ei voi muka huomata muutosta mun käytöksessä, oon ihan eri ihminen mitä 1,5 vuotta sitten! Ennen puhuin kuin papupata, nyt oon hiljaa ku hiiri, ennen en ollut ikinä kotona, nykyään en muuta teekkään kun ole kotona, ennen hymyilin kuin Naantalin aurinko, nykyään vaan itkeskelen mun huoneessa. Tulee vaan olo että kelle mä muka kelpaisin, kun edes oma perhe ei huomio mua mitenkään. Ei nää varmaa ees huomaisi mitään jos olisin viikon pois kotoa, jossain sillan alla. Mutta huomaisiko kukaan muukaan..

Kuten jo edellisessä postauksessa kerroin, oon haaveillut omasta perheestä niin pienestä kuin muistan. Mutta oon nyt ruvennut miettimään, kun masennus kuitenkin on aika vahvasti periytyvää, haluanko mä kuitenkaan lapsia, mitä jos he sairastuvat masennukseen? Mitä jos en osaa olla heidän tukena? Mä oon jo aika pienenä nähnyt ensimmäisen itsemurhan yrityksen, en oo kertonut siitä kenellekkään ja musta tuntuu että meidän perheessäkään sitä ei muista kukaan muu kuin minä. Olisinkohan ollut 4-6- vuotias kun meidän talossa raikui jälleen äidin huudot, uskaltauduin katsomaan mitä tapahtuu. Ensimmäinen asia minkä muistan nähneeni on äiti köyden kanssa menossa yläkertaan ja iskä selittämässä jotain. Menin rappujen alapäähän katsomaan mitä ihmettä äiti tekee köyden kanssa, en silloin tiennyt edes mistään itsemurhasta. Näin kuinka äiti virittelee köyttä portaikon kaiteeseen ja alkaa tekemään solmua toiseen päähän, siinä vaiheessa iskä tais käskeä mut ulos. Ulkona leikin normaalisti, mulla oli kylmä, nälkä ja jano, mutten uskaltanut mennä sisälle. Taisin olla ulkona monta tuntia ja kun tulin sisälle ketään ei näkynyt missään. Tätä asiaa ei oo ikinä käsitelty meidän perheen kanssa mitenkään. Mun lähipiirissä on myös paljon ihmisiä jotka on viillelleet tai yrittäneet itsemurhaa mm. lääkkeillä. 

Mun ois pakko päästä mahdollisimman pian pohjoiseen, siellä mä saan olla sellainen kuin oon. Sielä mä jopa hymyilen niin että poskiin sattuu, sielä mä nauran niin että vatsa tulee kipeäksi, sielä mä olen onnellinen. Sielä en saa tuomitsevia katseita tai sanoja. Sielä mua arvostetaan ja tunnen itseni rakastetuksi ja tervetulleeksi. Sielä mua kuunnellaan, sielä ollaan kiinnostuneita mun kuulumisista. Sielä ollaan ylpeitä mun saavutuksista. 

Monet on ihmetelleet myös sitä miksi olen halunnut erikoistua lapsiin ja nuoriin. No yksi ja ehkä tärkein syy on se, että vaikka mulla itselläni on ollut kurja lapsuus, josta mulla ei oikeastaan ole hyviä muistoja, haluan että lapset saisivat edes jotain hyviä muistoja jostain, saisivat kokea olevansa rakastettuja, tulla ymmärretyksi. En halua että kenelläkään on samanlaista lapsuutta mitä mulla. Ei sellaista toivo edes pahimmalle vihamiehelle. 

Btw, nukuin viime yön valot päällä ja nukuin paremmin kuin pitkään aikaan. En herännyt kertaakaan peläten että joku tuijottaa. Tai että mun oven takana on joku hullu murhamies.

"Sun pitää taas pystyy olla täällä vahvempi kuin eilen, sä oot frendies olkapää. Tukipilari ei tunteile.Kuunnelles tuntuu siltä et seisot keskel piiriä,jos sul on vaikeet tuntuu, että ongelmas ois vitsiä.Kun sulla on vaikeet ollu, ketään ei kiinnosta.Sun ongelmas on sun, ja sä oot yksin niiden sidonnas."