Jos oon oikee miks mun läpi kadulla kävellään

Vaikka kuinka oon yrittänyt opetella sitä yhtä sanaa, en opi sitä ikinä. Miksi aina on niin vaikeaa sanoa ei? Miksi oon näin kiltti? Miksi ajattelen ensin muita? Miksen ikinä osaa ajatella mikä mulle olisi parasta? Huomaan itsessäni jälleen samoja oireita kuin vuosi sitten, ehkä jopa pahempia. Tuntuu ettei mulla oikeasti ole muuta elämää kuin työ, muutamat asiakkaatkin on ihmetelleet että asunko työpaikallani kun kuulemma olen sielä aina. Mulla on jopa enemmän töitä kuin kenelläkään mua ylemmällä taholla. Tuntuu että muutenkin mun varaan lasketaan tuolla paljon, joku sairastaa ni kyllähän mä sen meen tekemään ja mut on niin helppo ylipuhua. Aina on sanottu että jokainen joustaa niin paljon kuin pystyy, mutta musta tuntuu että mä olen ainut joka tuola joustaa. Niin monesta vapaapäivästä oon ton torpan takia luopunut, ja mikä on ollut kiitos? Valituslappuja seinät täynnä. Kokeilis itse ylemmät tahot tehdä ensin NELJÄ yövuoroa, pääset sunnuntai aamuna kuudelta töistä ja maanantai aamuna olet jo aamukahdeksalta töissä aloittamassa KUUDEN päivän putkea. Että jep, pikkasen on zombi olo edelleen, en oo vieläkään toipunut noista yövuoroista kunnolla.

Mulla oli ensin kolme aamuvuoroa, jotka meni ihan zombina, en ymmärtänyt mitään mitä asiakkaat mulle puhui, puhuin itsekkin asiakkaille mitä sattuu, en jaksanut tehdä mitään, mua ei kiinnostanut, en jaksanut edes hymyillä asiakkaille. Kotiin päästyä olin niin väsynyt etten enää jaksanut tehdä yhtään mitään, makoilin vaan sängyllä monta tuntia. Olin jo liian väsynyt nukkumaan. Mä en pysy enää päivissä perässä, viikot vilisee hurjaa vauhtia, mä en tässä kuukauden aikana ole tehnytkään mitään muuta kuin töitä, 3 viikkoa ja 16 työvuoroa+ palaveri on aika hurja vauhti. Yhtenä aamuna kun odotin asiakasta linjaston päädystä kassalle, radiosta pärähti soimaan Sannin Jos oon oikee biisi. Jotenkin ne sanat kolahti kovemmin kuin koskaan, vihdoin ymmärsin ne sanat. Tuntui kuin sanat olisi olleet suoraan mun elämästä. Pari kertaa kun tällä viikolla olin aamuvuorossa, mulle tuli kassalla hirmuheikko olo, tuntu että maailma pyörii, oksettaa ja taju lähtee. Siinä sitten yritin hetken nojailla pöytään, kunnes pitikin jo palvella asiakkaita.

Välillä musta tuntuu että laiminlyön itseni lisäksi myös ystäviäni, koska oon koko ajan töissä ja näen heitä silloin kun kerkeän/jaksan. Välillä tuntuu että pelkästään viestin laittaminen on raskasta. Yleensä mun vapaat menee sängyn pohjalla koska oon vaan liian väsynyt tekemään yhtään mitään. Mua myös ärsyttää että tietyllä tapaa tää blogi kärsii siitä ettei mulla ole aikaa/jaksamista kirjoittaa mistään.

Tiedättekö miltä tuntuu kun on jo niin väsynyt että ajatteleminen sattuu, tuntuu ettei päässä liiku edes silmät, ja voisit alkaa itkemään jo siitä että asiakas ei ota kuittia kun oot sen jo tulostanut, mutta oot liian väsynyt itkemään. Ajatus pätkii, unohtelet asioita. Töihin meneminen on kamalaa, töissä alat heti laskemaan tunteja kotiin pääsyyn.

Oon aina listojen ilmestyessä sanonut etten ota yhtään ylimääräistä vuoroa, mutta kappas jotenkin löydän itseni kumminkin töistä. Tässäkään listassa mulla ei ole kuin yksi vuoro joka ei alunperin ole mun oma. Oon pari kertaa heittänyt parille työkaverille että oon jo niin ylirasittunut että haen kohta saikkulapun, en mä jaksa enää tätä tahtia. Mutta aina on sanottu että et vaan nuku tai älä viitti. Oon muutenkin niin huono hakemaan saikkua, mulle pitää aina sanoa että mene nyt jo lääkäriin ja meen muutenkin pää kainalossa töihin, koska en halua jättää muita pulaan. Oon aina sanonut että oon tossa torpassa töissä niin kauan kunnes saan oman alan töitä, mutta oon alkanut pohtimaan että toisaalta voisin oikeasti sanoa heippa jo missä kohtaa vain, eikä mua kiinnosta vaikka oisin työttömänä, tällä hetkellä se kuulostaa unelmalta. Et saa kiitosta sun tekemästä työstä, et ikinä. Ainoastaan valituslappuja pitkin seiniä kuinka huonosti hommat on hoidettu. Ja muutenkin kun ohjeistuksia tiukennetaan vaan koko ajan, meidät työntekijät ajetaan niin ahtaalle.

Muutenkin mä oon niin huono sanomaan ei jos mua pyydetään töihin ja oon vapaalla, jos mulla ei ole kunnon syytä, esim. olen itsekkin kipeä, en ole kotona tai mulla on menoa. " Onneksi" en oo tän ongelman kanssa yksin, on mulla omalla osastolla yksi toinenkin työkaveri joka kärsii näistä samoista jutuista.

Onneksi sentään sain eilen vietyä Mummille kynttilän ja ruusuja, tietenkin haudalla pääsi pari kyyneltä karkaamaan poskille kun  kuvittelin Mummin pitävän mulle saarnaa "ettei mun tarvitse kaikkea kestää ja ajattele välillä itseäs.." Mun mielestä on mahtava kuulla sukulaisten suusta että oon yhtä kova tekemään töitä kun isovanhempanikin. Se on mulle iso juttu, pienestä asti mulle kerrottiin miten töitä tehdään.

Mulla olisi vielä pari työvuoroa ennen parin päivän vapaita, en kyllä tee vapaillani mitään muuta kuin nukun, no joo täytyy mun maanantaina käydä pankissa, mutta muualle en liiku! :D Nyt yritän pistää pään tyynyyn hetkeksi ennen kuin menen taas leikkimään iloista asiakaspalvelijaa. Mä tarttisin nyt sellassen kuukauden tai kahden hermoloman!

Hyvää syntymäpäivää Mummi!

Olen kirjoittanut paljon papasta, mutten ikinä ole kirjoittanut kunnolla isovanhemmasta jonka kanssa sain viettää eniten aikaa, koska suurimman osan ajastamme asuimme saman katon alla. Kyseessä on siis isäni äiti, rakas mummini joka täyttäisi tänään 90- vuotta. Kahdeksan vuotta elämästäni sain jakaa mummin kanssa, muistan sen päivän kun eilisen kun 14.2.2000, tulin kotiin siskoni itki hysteerisesti ja kysyin äidiltä "miksi sisko itkee?" "Mummi on kuollut..". Muistan kun en edes kunnolla ymmärtänyt silloin mitä kuolema tarkoittaa, mietin vain pitäisikö minunkin itkeä kun siskonikin itki. Meidän perheessä ei ole kenenkään läheisen menetystä oikeastaan käsitelty millään tapaa. Mummi oli ensimmäinen läheinen jonka menetin.

Mua harmittaa hirmuisesti kun en loppujen lopuksi muista Mummin kanssa vietetyistä hetkistä paljoa. Parhaiten muistan kun Mummi teki mulle aamupalaa, no siinä oli leipää ja aamupala juustoa, muistan kun Mummi hetken katsoi touhujani ja säikähdin kun Mummi korotti ääntään ensimmäistä kertaa ikinä kuulleni. Nimittäin aamupalajuuston muovin väliin kun jää sitä "ohutta juustoa" luulin pienenä että se on muovia ja revin sitä pois. Mummini ärähti että en kohta saa ruokaa kun leikin sillä. Mummi opetti meille ettei ruokaa saa haaskata. Muistan myös kun siskon kanssa välillä hiippailtiin Mummin huoneeseen herättämään Mummi tai kuinka välillä salaa söin Mummin vihreitä kuulia. Tai kun meille tuli nuohooja, eikä mulle ollut kerrottu ja menin iloisena keittiöön ja yht'äkkiä leivinuunin päältä musta mies huutaa otatko kopin jos hyppään niin kyllä siinä pikku tyttö säikähtää. Juoksin mummon luo ja kerroin että sielä on musta mies. :D No en suostunut lähtemään Mummin luota ennen kuin nuohooja poistui.

Muistan myös kun Mummi joutui vanhainkotiin, muistan kun kävimme katsomassa Mummia, muistan kuinka iloinen Mummi oli kun kävimme häntä katsomassa, mutta kuinka surullinen hän oli kun meidän piti lähteä. Mummini oli samassa vanhainkodissa jossa olen ollut työssäoppimista ja kun ensimmäisen kerran menin huoneeseen. jossa Mummini oli ollut tunnistin sen huoneen heti, muistin missä Mummilla oli kirjahylly ja missä sänky. Kaikista hauskinta oli että tässä huoneessa asustava mummo muistutti paljon Mummiani.

Mulla on jonkunlainen muistikuva että Mummi lauloi tätä ja muita virsiä usein :) Vaikken uskokkaan Jumalaan, mun mielestä tää on kaunis laulu ja tuo mulle Mummin mieleen.

Mummo kulta, tähtiin sulle vilkutamme.

Kuule siellä taivahassa,
mummo sua rakastamme.

Niin paljon ois mummille sanottavaa,

niin paljosta kiitettävää.
Vaan nyt kaiken sen kaipuun ja ikävän
saa kertoa kyyneleet nää.

Mua harmittaa että oon liian väsynyt lähtemään haudalle ja viemään synttärikynttilää Mummille. Mutta aattelin korvata tän huomenna ja viedä kynttilän töiden jälkeen. :) Harmittaa myös etten muista kuin muutaman hetken Mummin kanssa, vaikka monta vuotta saman katon alla vietettiinkin. Ja kun en pienenä ymmärtänyt viettää Mummin kanssa niin paljon aikaa kuin vain mahdollista.

HYVÄÄ SYNTYMÄPÄIVÄÄ MUMMI!<3

I am afraid for you

Kiirettä on pitänyt, aamulla loppui seitsemän päivän työputki. Koville otti, mutta selvisin! Nyt olisi onneksi pari vapaata ennen kuin tarvitsee aloittaa yövuoro putki. Reilu viikko sitten olin istumassa iltaa parin hoitsukamun kanssa, oli mukavaa nähdä pitkästä aikaa. :)

Mulla on ollut yllättävän hyvä fiilis tässä viikon aikana, vaikka se onkin töissä vietetty. Mutta äsken sain sellaisen viestin kummiltani, jota en olisi halunnut saada, Serkkuni on alkanut sekoilemaan nyt ihan kunnolla. Alkanut kuulemma vetämään jotain nappeja.
Mä olen kuitenkin nähnyt ja kuullut kuinka mm. entisten kiusaajieni elämä on mennyt suoraan sanottuna täysin pieleen nappien takia. Napit saa ihmisen tekemään tyhmiä päätöksiä, päätöksiä joita ehkä selvin päin miettisi pari kertaa. Mä oon aina ajatellut että mun lähipiirissä ei ikinä tule mitään nappeja pyörimään, mutta näköjään olin väärässä.

Pelko joka hetken jo oli poissa, on jälleen läsnä. Mä pelkään mun serkun puolesta, mitä jos hän joskus päättääkin tehdä jotain tyhmää, mä pelkään myös mun serkun perheen puolesta, miten he jaksavat tai selviäisivät jos jotain kamalaa tapahtuisi. Tietyllä tapaa pelkään myös itseni puolesta. Mitä jos serkkuni tekisikin jotain tyhmää, miten mä selviäisin siitä, nytkin tuntuu että halu auttaa on kova, mutta miten mä täältä 400km päästä pystyn auttamaan. Musta tuntuu että multa loppuu keinot, oon yrittänyt netin kautta keskustella asioista serkkuni kanssa, mutta keskustelu on melkein samaa luokkaa kuin kasvotusten kesällä. Tuntuu että oon tehnyt kaiken mitä voin, mutta silti tuntuu että voisin tehdä vielä enemmänkin. Tässä parin viikon aikana radiossa on soinut kappale, jota en pysty kuuntelemaan kuivin silmin, se vaan tuo mun serkun mieleen joka kerta. Kyseessä on siis Haloo Helsinki!- Kevyempi kantaa.

"Sä haluat pois, sä haluat pakoon, mä tajuun mutten tahdo ymmärtää, sä haluat pois,  kun et pystykkään kaikkeen mitä pitää yrittää, te tartutte toisiin nyt niinkuin kieli kylmään rautaan, nyt mä ajattelen, mutta ääneen sano en, että sut on kevyempi kantaa hautaan"

"Tää turruttaa tunteen, ja tää vie tehon, ne samat sanat kuulit aina päivittäin, koin hennon otteen, näin väsyneen kehon, pelkäsit liian paljon ystäväin, olit kaunis kuin tiikeri, jonka raajoja koristi, viivat viivojen perään, ja mä tahdon uskoa, että ois vielä toivoa joka aamu kun herään" 

Vaikka serkulle sanoisi suoraan että pelkää hänen puolestaan, ei se auta. Se on se "kavereiden" painostus ja hyväksynnän hakeminen joka ajaa mun serkun näihin sekoiluihin. Monta kertaa oon serkulleni sanonut että ei hengaile sellaisten ihmisten kanssa, jotka ajavat hänet huonoille teille. Monta kertaa serkkuni on mulle sanonut että hän haluaa muuttua. Mutta muutosta ei ikinä tapahdu, paitsi pahempaan suuntaan. 

Mä en enää tiedä mitä tehdä. Nyt kuitenkin oon niin onnellinen siitä että kesällä kerroin serkustani kummillemme. Ehkä tää saa tietyt ihmiset avaamaan vähän silmiään ja yrittää laittaa asioita järjestykseen. Ainakin toivon niin..

Unelmieni parisuhde

Näin aamuyön tunteina sain jälleen päähänpiston. Oon kirjoittanut unelmamiehestä ja häistä, mutten parisuhteesta. Mitä parisuhde mulle merkkaa? Mitä haluan/odotan parisuhteelta? Varoitan jo etukäteen että tää teksti voi jonkun korvaan vaikuttaa taas huonolta romanttiselta elokuvalta, mutta tää onkin mun unelma, ei kenenkään muun.

Tosiaan, mun vanhemmilta oon oppinut miten parisuhteessa ei tule toimia. Välillä musta tuntuu ettei mun vanhemmat tue toisiaan esimerkiksi toisen sairaudessa tai vaikeina aikoina.
Mä haluan että mies on mulle se tuki ja turva ja mä haluan olla omalla tavallani tuki ja turva miehelle. Haluan että mies tietää voivansa luottaa muhun, ja uskaltaa näyttää mulle tunteitaan mitä ei ehkä muille uskalla/tahdo. Haluan myös että jos mies sairastuisi esimerkiksi syöpään hän tietäisi että olisin hänen tukenaan enkä lähtisi ovet paukkuen. En myöskään halua että parisuhteessa haukutaan toista, tietenkin parisuhteessa on riitoja, en nyt väitä että mun parisuhde tulee joskus olemaan vaan ruusuilla tanssimista, mutta asioista voidaan keskustella kuin aikuiset. Periaatteessa ei ole asiaa josta ei voisi keskustella. 

Haluan myös että parisuhteessani ei olisi salaisuuksia, että ne vaikeimmatkin asiat voidaan kertoa toiselle. Koska siinäkin osoittaa luottamusta, että pystyy kertomaan ne hankalammatkin asiat ja ainakin itse olen otettu jos joku sanoo ettei ole kertonut asiasta muille kun mulle. Ja mun mielestä tietyt asiat parisuhteessa on kahden ihmisen välisiä, niin en haluisi että niitä huudellaan pitkin kyliä.

Mä haluan että molemmat pystyy olemaan parisuhteessa sellaisia kuin on. Ja että toisen pienet viat hyväksytään. Mä haluan parisuhteen jossa kesken työpäivän toinen laittaa viestiä, että toinen on ajatuksissa. Mä haluan myös että parisuhde yllättää positiivisesti, esimerkiksi kun tulet raskaan työpäivän jälkeen kotiin on toinen kokannut tai siivonnut yms.
Haluan myös että molemmat tulevat suhteessa kuulluksi, eikä toinen tee päätöksiä yksin, vaan asiasta keskustellaan ja mietitään eri vaihtoehtoja.

Haluan että parisuhteessa molemmilla on kuitenkin ne omat jutut, joiden ääressä voi rauhoittua, ja tietenkin omat ystävät, ja miksei yhteisetkin. Haluan että parisuhteessani ei tarvitse koko ajan tehdä jotain ja keskustella, vaan että välillä riittää että toinen on siinä vieressä, vaikka sitten hiljaa. Olisi myös ihanaa jos mies kertoisi sponttaanisti asioita joista minussa pitää. Ja olisiko söpömpää jos toinen lähettäisi vaikka ns. rakkauskirjeen. :3 Jep, toivoton romantikko ilmottautuu! :D

Haluan parisuhteen jossa mies osaa tulkita mun tunteita, tietää milloin olen halauksen tarpeessa, ja halaa pyytämättä. Haluan myös että molemmat ylläpitävät parisuhdetta, eikä toinen mene vain virran mukana. Haluan myös että mies ei pelkää näyttää tunteitaan julkisilla paikoilla, että esimerkiksi voi kävellä käsi kädessä kaupassa yms. Olisi kanssa supermahtavaa jos ne ns. perhoset säilyisivät suhteessa. Mä en tahdo liian vakavaa parisuhdetta ja tarkotan tällä nyt sitä että osataan hassutella ja molemmilla on huumorintajua. Tietenkin tahdon että parisuhde on alusta asti sillä tapaa vakava, eikä "katotaan tuleeko tästä mitään.."

Niin no pakko mainita tähän väliin, että itse jos joskus kihloihin menen se tarkoittaa myös sitä että mennään naimisiin, mä tahdon kihloihin ja naimisiin vain kerran. Ja ainakin itse haluan tuntea ihmisen läpikotaisin ennen kihloihin menoa. Mutta jos mies nyt kosisi esimerkiksi vuoden seurustelun jälkeen, ja se tuntuisi oikealta, miksi kieltäytyisin? Ei mulla olisi syytä kieltäytyä. Ja mulle kosinta ainakin merkkaa että mies on tosissaan. Ehkei tuolle kosinnallekkaan voi sanoa oikeaa ajankohtaa, ehkä jokaisessa parisuhteessa on se oma oikea aika. Ei kukaan ulkopuolinen voi sanoa, milloin teidän pitäisi mennä kihloihin tai miksi teidän ei pitäisi mennä kihloihin. Ei kukaan ulkopuolinen tiedä mitä tunnette toisianne kohtaan tai mitä suljettujen ovien takana tapahtuu.

Tässä nyt kaikki mun unelmaparisuhteesta, mitä nyt näin aamuyön tunteina mieleeni tuli. :) Huomenna olisi tiedossa iltavuoro, mutta uni ei oikein tule tähän torppaan taas, johtunee luultavasti siitä että vapaat meni kirjaimellisesti nukkuessa, kun meinasi pöpöt iskeä. Mutta kertokaas millainen on teidän unelma parisuhde? Vai oletteko kenties jo unelmienne parisuhteessa?

Mä vielä täällä käyn, sä tunnet aina sen

Taas se aika vuodesta, enää tasan viikko. 10.10, päivä joka ei varmasti ikinä tule olemaan helppo. Päivä jolloin juhlittaisiin tärkeintä ihmistä maailmassa, pappaa. Viikko niin pappa täyttäisi 91- vuotta. Joko siitä taas on vuosi? Minne nää päivät oikein katoaa? Vuosi sitten meillä piti olla pohjoisessa isot juhlat papan ja muutaman muun sukulaisen kunniaksi. Jo vuosi, sehän tarkoittaa sitä että helmikuu on jälleen lähempänä.. Siitä alkaa olemaan kohta kaksi vuotta kun huonoja uutisia alkoi pohjoisesta tulla.
Tää viikko on ollut mulle hankala, kuun vaihtuessa tajusin merkkipäivän lähenevän ja vuoden olevan lopussa. Monta iltaa olen viettänyt sängyn pohjalla, ei ole ollut kiinnostusta tehdä mitään. Olen vaan maannut ja tuijottanut seinää ja saattanut yks kaks ilman syytä alkaa itkemään.

Se että viikon päästä on papan syntymäpäivä ei ole ainut syy tähän mun oloon. Toinen syy on se, että sama serkku josta olen täällä aikaisemminkin puhunut, on alkanut viestittelemään jälleen. Aikaisemmin hän kertoi kuinka hänen tuttunsa oli hirttäytynyt, ja pari päivää sitten hän laittoi viestiä että häntä kiusataan koska hän on muiden mukaan niin vammautunut. Hän on myös aikaisemmin paljastanut että on masentunut ja hänkin ikävöi isovanhempiamme. Olen parhaani mukaan yrittänyt keskustella asioista hänen kanssaan, mutta se ei ole oikein tuottanut tulosta. Silti vaikka eilen sain laitettua yhteiselle kummillemme asiasta viestiä, mua pelottaa. Tietyllä tapaa näen serkussa itseni nuorempana. Mä tiedän milllasta paskaa se on. Musta myös tietyllä tapaa tuntuu, että meidän sukua koetellaan enemmän kuin muiden.  Mä haluan että kaikilla on hyvä olla. Musta tuntuu etten voi itsekkään iloita asioista, kun tiedän serkkuni pahan olon. Serkkuni on vielä niin arvaamaton tapaus, että mietin vain koko ajan mitä jos..? Onneksi sentään oon saanut kerrottua kummilleni asiasta, koska jos jotain tapahtuisi ja olisin ainut joka asiasta tietäisi, en ikinä pystyisi sitä itselleni anteeksi antamaan. Vaikka kuinka yritän olla vahva, ja olla itkemättä, kyyneleet vain tippuvat poskilleni ja lopulta haukon henkeäni. Parina päivänä kun olen ajellut töistä kotiin on pitänyt pysähtyä tien reunaan ja romahtaa.

Juttelin eilen jälleen sen miehen kanssa serkustani. Hän on aikaisemminkin sanonut että ihmiset jotka puhuvat mm. itsemurhasta läheisilleen eivät sitä ikinä toteuta. Yleensä se on vaan hätähuuto, jos ihminen haluaa päivänsä päättää, niin ei siitä huudella. Tietyllä tapaa tuo on ehkä totta, mutta jotenkin musta vaan niin kylmästi sanottu. Ja kuitenkin kun kyseinen serkkuni on ollut aina vähän erilainen, niin ei hänestä tiedä. Mua vaan pelottaa niin paljon. Mulle on noiden serkun viestien jälkeen tullut uusi, ehkä vähän säälittävä tapa, mun on tarkistettava pari kertaa päivässä milloin serkkuni on viimeksi käynyt Whats upissa, että tiedän että hän on ainakin hengissä.

Tässä reilun vuoden aikana joistakin kappaleista on vaan tullut erittäin henkilökohtaisia, niin tärkeitä.

Tästä kappaleesta on tullut päivä päivältä mulle rakkaampi, en voi enää kuunnella tätä kuivin silmin, Voin niin hyvin kuvitella tän isovanhempieni suuhun. Tietyllä tapaa tää kappale rauhoittaa, mutta silti saa mut haukomaan henkeäni.

Tää vaan on täyttä kultaa, tätä en oo ikinä pystynyt kuivin silmin kuuntelemaan!

Tääkin on vaan niin jotain sanoinkuvaamatonta, pappa<3