Jos oon oikee miks mun läpi kadulla kävellään

Vaikka kuinka oon yrittänyt opetella sitä yhtä sanaa, en opi sitä ikinä. Miksi aina on niin vaikeaa sanoa ei? Miksi oon näin kiltti? Miksi ajattelen ensin muita? Miksen ikinä osaa ajatella mikä mulle olisi parasta? Huomaan itsessäni jälleen samoja oireita kuin vuosi sitten, ehkä jopa pahempia. Tuntuu ettei mulla oikeasti ole muuta elämää kuin työ, muutamat asiakkaatkin on ihmetelleet että asunko työpaikallani kun kuulemma olen sielä aina. Mulla on jopa enemmän töitä kuin kenelläkään mua ylemmällä taholla. Tuntuu että muutenkin mun varaan lasketaan tuolla paljon, joku sairastaa ni kyllähän mä sen meen tekemään ja mut on niin helppo ylipuhua. Aina on sanottu että jokainen joustaa niin paljon kuin pystyy, mutta musta tuntuu että mä olen ainut joka tuola joustaa. Niin monesta vapaapäivästä oon ton torpan takia luopunut, ja mikä on ollut kiitos? Valituslappuja seinät täynnä. Kokeilis itse ylemmät tahot tehdä ensin NELJÄ yövuoroa, pääset sunnuntai aamuna kuudelta töistä ja maanantai aamuna olet jo aamukahdeksalta töissä aloittamassa KUUDEN päivän putkea. Että jep, pikkasen on zombi olo edelleen, en oo vieläkään toipunut noista yövuoroista kunnolla.

Mulla oli ensin kolme aamuvuoroa, jotka meni ihan zombina, en ymmärtänyt mitään mitä asiakkaat mulle puhui, puhuin itsekkin asiakkaille mitä sattuu, en jaksanut tehdä mitään, mua ei kiinnostanut, en jaksanut edes hymyillä asiakkaille. Kotiin päästyä olin niin väsynyt etten enää jaksanut tehdä yhtään mitään, makoilin vaan sängyllä monta tuntia. Olin jo liian väsynyt nukkumaan. Mä en pysy enää päivissä perässä, viikot vilisee hurjaa vauhtia, mä en tässä kuukauden aikana ole tehnytkään mitään muuta kuin töitä, 3 viikkoa ja 16 työvuoroa+ palaveri on aika hurja vauhti. Yhtenä aamuna kun odotin asiakasta linjaston päädystä kassalle, radiosta pärähti soimaan Sannin Jos oon oikee biisi. Jotenkin ne sanat kolahti kovemmin kuin koskaan, vihdoin ymmärsin ne sanat. Tuntui kuin sanat olisi olleet suoraan mun elämästä. Pari kertaa kun tällä viikolla olin aamuvuorossa, mulle tuli kassalla hirmuheikko olo, tuntu että maailma pyörii, oksettaa ja taju lähtee. Siinä sitten yritin hetken nojailla pöytään, kunnes pitikin jo palvella asiakkaita.

Välillä musta tuntuu että laiminlyön itseni lisäksi myös ystäviäni, koska oon koko ajan töissä ja näen heitä silloin kun kerkeän/jaksan. Välillä tuntuu että pelkästään viestin laittaminen on raskasta. Yleensä mun vapaat menee sängyn pohjalla koska oon vaan liian väsynyt tekemään yhtään mitään. Mua myös ärsyttää että tietyllä tapaa tää blogi kärsii siitä ettei mulla ole aikaa/jaksamista kirjoittaa mistään.

Tiedättekö miltä tuntuu kun on jo niin väsynyt että ajatteleminen sattuu, tuntuu ettei päässä liiku edes silmät, ja voisit alkaa itkemään jo siitä että asiakas ei ota kuittia kun oot sen jo tulostanut, mutta oot liian väsynyt itkemään. Ajatus pätkii, unohtelet asioita. Töihin meneminen on kamalaa, töissä alat heti laskemaan tunteja kotiin pääsyyn.

Oon aina listojen ilmestyessä sanonut etten ota yhtään ylimääräistä vuoroa, mutta kappas jotenkin löydän itseni kumminkin töistä. Tässäkään listassa mulla ei ole kuin yksi vuoro joka ei alunperin ole mun oma. Oon pari kertaa heittänyt parille työkaverille että oon jo niin ylirasittunut että haen kohta saikkulapun, en mä jaksa enää tätä tahtia. Mutta aina on sanottu että et vaan nuku tai älä viitti. Oon muutenkin niin huono hakemaan saikkua, mulle pitää aina sanoa että mene nyt jo lääkäriin ja meen muutenkin pää kainalossa töihin, koska en halua jättää muita pulaan. Oon aina sanonut että oon tossa torpassa töissä niin kauan kunnes saan oman alan töitä, mutta oon alkanut pohtimaan että toisaalta voisin oikeasti sanoa heippa jo missä kohtaa vain, eikä mua kiinnosta vaikka oisin työttömänä, tällä hetkellä se kuulostaa unelmalta. Et saa kiitosta sun tekemästä työstä, et ikinä. Ainoastaan valituslappuja pitkin seiniä kuinka huonosti hommat on hoidettu. Ja muutenkin kun ohjeistuksia tiukennetaan vaan koko ajan, meidät työntekijät ajetaan niin ahtaalle.

Muutenkin mä oon niin huono sanomaan ei jos mua pyydetään töihin ja oon vapaalla, jos mulla ei ole kunnon syytä, esim. olen itsekkin kipeä, en ole kotona tai mulla on menoa. " Onneksi" en oo tän ongelman kanssa yksin, on mulla omalla osastolla yksi toinenkin työkaveri joka kärsii näistä samoista jutuista.

Onneksi sentään sain eilen vietyä Mummille kynttilän ja ruusuja, tietenkin haudalla pääsi pari kyyneltä karkaamaan poskille kun  kuvittelin Mummin pitävän mulle saarnaa "ettei mun tarvitse kaikkea kestää ja ajattele välillä itseäs.." Mun mielestä on mahtava kuulla sukulaisten suusta että oon yhtä kova tekemään töitä kun isovanhempanikin. Se on mulle iso juttu, pienestä asti mulle kerrottiin miten töitä tehdään.

Mulla olisi vielä pari työvuoroa ennen parin päivän vapaita, en kyllä tee vapaillani mitään muuta kuin nukun, no joo täytyy mun maanantaina käydä pankissa, mutta muualle en liiku! :D Nyt yritän pistää pään tyynyyn hetkeksi ennen kuin menen taas leikkimään iloista asiakaspalvelijaa. Mä tarttisin nyt sellassen kuukauden tai kahden hermoloman!