Mä vielä täällä käyn, sä tunnet aina sen

Taas se aika vuodesta, enää tasan viikko. 10.10, päivä joka ei varmasti ikinä tule olemaan helppo. Päivä jolloin juhlittaisiin tärkeintä ihmistä maailmassa, pappaa. Viikko niin pappa täyttäisi 91- vuotta. Joko siitä taas on vuosi? Minne nää päivät oikein katoaa? Vuosi sitten meillä piti olla pohjoisessa isot juhlat papan ja muutaman muun sukulaisen kunniaksi. Jo vuosi, sehän tarkoittaa sitä että helmikuu on jälleen lähempänä.. Siitä alkaa olemaan kohta kaksi vuotta kun huonoja uutisia alkoi pohjoisesta tulla.
Tää viikko on ollut mulle hankala, kuun vaihtuessa tajusin merkkipäivän lähenevän ja vuoden olevan lopussa. Monta iltaa olen viettänyt sängyn pohjalla, ei ole ollut kiinnostusta tehdä mitään. Olen vaan maannut ja tuijottanut seinää ja saattanut yks kaks ilman syytä alkaa itkemään.

Se että viikon päästä on papan syntymäpäivä ei ole ainut syy tähän mun oloon. Toinen syy on se, että sama serkku josta olen täällä aikaisemminkin puhunut, on alkanut viestittelemään jälleen. Aikaisemmin hän kertoi kuinka hänen tuttunsa oli hirttäytynyt, ja pari päivää sitten hän laittoi viestiä että häntä kiusataan koska hän on muiden mukaan niin vammautunut. Hän on myös aikaisemmin paljastanut että on masentunut ja hänkin ikävöi isovanhempiamme. Olen parhaani mukaan yrittänyt keskustella asioista hänen kanssaan, mutta se ei ole oikein tuottanut tulosta. Silti vaikka eilen sain laitettua yhteiselle kummillemme asiasta viestiä, mua pelottaa. Tietyllä tapaa näen serkussa itseni nuorempana. Mä tiedän milllasta paskaa se on. Musta myös tietyllä tapaa tuntuu, että meidän sukua koetellaan enemmän kuin muiden.  Mä haluan että kaikilla on hyvä olla. Musta tuntuu etten voi itsekkään iloita asioista, kun tiedän serkkuni pahan olon. Serkkuni on vielä niin arvaamaton tapaus, että mietin vain koko ajan mitä jos..? Onneksi sentään oon saanut kerrottua kummilleni asiasta, koska jos jotain tapahtuisi ja olisin ainut joka asiasta tietäisi, en ikinä pystyisi sitä itselleni anteeksi antamaan. Vaikka kuinka yritän olla vahva, ja olla itkemättä, kyyneleet vain tippuvat poskilleni ja lopulta haukon henkeäni. Parina päivänä kun olen ajellut töistä kotiin on pitänyt pysähtyä tien reunaan ja romahtaa.

Juttelin eilen jälleen sen miehen kanssa serkustani. Hän on aikaisemminkin sanonut että ihmiset jotka puhuvat mm. itsemurhasta läheisilleen eivät sitä ikinä toteuta. Yleensä se on vaan hätähuuto, jos ihminen haluaa päivänsä päättää, niin ei siitä huudella. Tietyllä tapaa tuo on ehkä totta, mutta jotenkin musta vaan niin kylmästi sanottu. Ja kuitenkin kun kyseinen serkkuni on ollut aina vähän erilainen, niin ei hänestä tiedä. Mua vaan pelottaa niin paljon. Mulle on noiden serkun viestien jälkeen tullut uusi, ehkä vähän säälittävä tapa, mun on tarkistettava pari kertaa päivässä milloin serkkuni on viimeksi käynyt Whats upissa, että tiedän että hän on ainakin hengissä.

Tässä reilun vuoden aikana joistakin kappaleista on vaan tullut erittäin henkilökohtaisia, niin tärkeitä.

Tästä kappaleesta on tullut päivä päivältä mulle rakkaampi, en voi enää kuunnella tätä kuivin silmin, Voin niin hyvin kuvitella tän isovanhempieni suuhun. Tietyllä tapaa tää kappale rauhoittaa, mutta silti saa mut haukomaan henkeäni.

Tää vaan on täyttä kultaa, tätä en oo ikinä pystynyt kuivin silmin kuuntelemaan!

Tääkin on vaan niin jotain sanoinkuvaamatonta, pappa<3