Joskus täällä täytyy uskaltaa, mennä rikki jotta ehjäksi tulla saa..

Päässä miljoona ajatusta, silti päässä ei liiku mitään. Liian tuttu tunne nykyään.. Monta päivää halunnut kirjoittaa, mutta tekstiä ei vaan ole taas tullut. Mistä mä edes kirjoittaisin, ei mun elämässä tapahdu nykyään mitään. Päässä liikkunut kaikki ne pienet ja suuret menetykset joita oon elämäni aikana joutunut kohtaamaan, välillä tuntuu että mun elämä on ollut yhtä menettämistä ja epäonnistumista. Tajusin että oon jo henkisesti alkanut valmistautumaan seuraavaan menetykseen. Viimeksi kun olin kummeillani pohjoisessa kauhisteltiin sitä että seuraavat hautajaiset voivat olla ihan kenen tahansa. Oon alkunut pohtimaan kenet menetän seuraavaksi, oon miettinyt suunnilleen jokaisen sukulaisen hautajaiset läpi. Miten reagoisin kenenkin menetykseen. Päivittäin mun elämässä on mukana pelko, pelko tulevasta, pelko itsestäni ja läheisistäni. Kuinka paljon täällä voidaan vaatia yhdeltä ihmiseltä? Kuinka paljon yksi ihminen voi jaksaa? 

Mä oon myös pettynyt itseeni, aina ajattelen mitä kaikkea teen esimerkiksi töiden jälkeen, no ikinä en saa niitä toteutettua. Oon pettynyt itseeni myös siksi että vaikka kuinka oon yrittänyt ja yrittänyt nää viimeiset viikot, en oo saanut itseäni kuriin syömisen suhteen. Katsoin CSI Miamia ja söin suklaata, yht'äkkiä aloin itkemään kun tajusin mitä taas teen. Himoitsin toissapäivänä suklaata, pysyin vahvana enkä mennyt kauppaan. Eilen töistä lähtiessäni huomasin että mulla on suklaa kädessä ja pian huomasin olevani jo kotona syömässä sitä. Miksi? Mä olin selvinnyt jo päivän, miksi mun piti sortua? Miten ne hiivatin "pikku" demonit saa sun päästä pois?! Ne demonit jotka käskee sua syömään ja syömään, "ei se nyt haittaa jos otat suklaata." "tää on se viimenen levy lupaan sen." Pystynkö antamaan itselleni anteeksi että oon päästänyt itseni tähän jamaan?  Tietyllä tapaa kaipaan anteeksipyyntöä ihmisiltä jotka mua on nuoruudessa satuttanut, ihmisiltä jotka ovat tietyllä tapaa syypäitä tähän mun olotilaan, En tiedä auttaisiko se mitään. mutta olisi mukava tietää että he ovat ymmärtäneet mitä ovat mulle tehneet ja ymmärtävät tehneensä väärin. Mutta miten he voisivat ymmärtää sitä jos en pysty näyttämään olevani herkkä ja haavoittuvainen. Töissäkin kuulen koko ajan olevani positiivinen ja mukava työkaveri, niin no odotappa kun kotiovi sulkeutuu mun takana, on postivisuus aika kaukana. Miten musta voi joku pitää tai rakastaa jos se on itsellekkin vaikeaa. On aika raskasta kun tiedät että sulla on tietty rooli esimerkiksi töissä joka sun pitää pystyä pitämään työpäivän ajan, rooli jolla sä peittelet todellista minääsi. Mutta miksi? No joo ehkä ei töistä tulisi mitään jos alkaisin itkemään kesken työpäivän.

Aikoinaan oon miettinyt myös muuttuisko täällä ihmisten elämä millään tapaa jos lähtisinkin pois. Ikävöisikö täällä kukaan, huomaisiko mun poissaoloa edes? Uskoisin ettei mun perheen elämä ainakaan paljoa muuttuisi, koska niin enhän mä nykyäänkään oo siinä mukana, vaikka kuinka yritän. Eilen taas kerroin työpäivän jälkeen äidille mitä outoja asioita tapahtui, no ylläri äiti katsoi samalla telkkaria, tein testin, lopetin jutun kesken ja aloin selittämään juttua uudestaan muunnellen sitä. Ei mitään reaktiota, äiti vaan tapitti telkkaria kuin hullu. Totesin vain että jaahas, ei sitten, kiitos tästä taas ja lähdin nukkumaan. Mulle ei oikeastaan tässä perheessä edes kerrota asioita, saatan kuulla samana päivänä että joo se tulee nyt tänne tai kun kysyn että mihin iskä on menossa puku päällä "sen kummin hautajaisiin..". Voin jo kuvitella kun joskus muutan kotoa pois, ei mulle soitella suunnilleen päivittäin niin kuin siskolleni. Välillä tuntuu jopa kuin olisin vieras omassa kodissani. Mua on häirinnyt tässä parina päivänä myös se kun mun juhlissa tätini tokaisi että olen ihanan positiivinen ja onko kukaan nähnyt mua negatiivisena kaikki hiljeni, tuli kiusallinen hiljaisuus ja kaikki alkoivat keskustelemaan omia juttujaan. 

Musta on ollut myös ihanaa jutella ystäväni kanssa jolla on samoja ongelmia kuin mulla. Kuten ystäväni sanoikin "ihanaa että joku ymmärtää". Joku jolle voit sanoa kun sun tekee mieli vaan syödä. Joku joka ei tuomitse, ja valita sun syömisistä.