Mä oon aina rakastanut valokuvia, ja meillä onkin olohuoneessa kaksi isoa laatikkoa täynnä kuvia, plus hyllyissä albumeita, mutten yleensä katsele niitä kun joku muu on paikalla, koska tiedän että en voi katsoa niitä kuivin silmin. Oltiin loppuviikosta veljen kanssa kahdestaan kotona, kun porukat oli kylpylässä, ja veljen mentyä nukkumaan päätin käyttää tilaisuuden hyväksi ja katsoa kuvia. Ensin katselin meidän lapsuuskuvia, jossa kaikki oli niin pieniä ja viattomia vielä ja itkin mihin ihmeeseen vuodet on kadonneet, mun pikkuveli on kahden vuoden päästä täysi-ikäinen?!
Ykskaks lapsuuskuvien seasta ilmestyi viimeinen kuva, joka on otettu "pappalasta" mummin ja papan kanssa meidän perheen lapsista. Ei siinä kauaa mennyt kun huomasin kyyneleiden valuvan pitkin poskia, enkä voinut lopettaa. Pappa näytti mummin kanssa niin onnelliselta. <3
Lapsuuskuvien seasta löytyi myös isän äidistä kuvia, kuvia jotka on otettu meiltä kotoa, joissa mummi oli vielä niin hyväkuntoisen näköinen, ja sitten se tuli vastaan, se viimeinen kuva joka mummista on vanhainkodissa otettu. Mummi näytti siinä kovin heikolle ja onnettomalle. Pian taas itkin. Pitkään tuijotin niitä kahta mustaa kansiota meidän hyllyssä, tiesin tasan tarkkaan mitä kuvia niissä on. Päätin että katson vain toisen ja kas kummaa, se olikin papan hautajaiskansio. Jo ensimmäisen sivun kohdalla jossa oli papan kuolinilmoitus tunsin piston sydämessä, huomasin pian kahden kansion välissä jonkun paperinipun, nappasin sen ja rupesin tutkimaan mikä ihme se oli, ei tarvinnut lukea kuin pari ensimmäistä riviä niin Niagran putoukset oli jälleen auki ja haukoin henkeäni niin että ajattelin jo tukehtuvani. Paperilla oli siis kaikki muistotekstit papan hautajaisista. Olin jo unohtanut meidän perheen muistotekstin, mutta luettuani sen muistin kuinka minä sen valitsin, kuinka itku silmässä monena yönä selasin netin ihmeellisestä maailmasta muistotekstejä.
Meinasin jo luovuttaa ja mennä nukkumaan, mutta jokin sai mut vielä tonkimaan syvemmälle, pian löysin ruskean pienen kirjekuoren, se näytti kärsineeltä ja vanhalta, pian sen sisältä tippuikin vanhoja sotakuvia ja huomasin kuoressa tekstin, se kirje oli osoitettu isän isälle, ainoalle isovanhemmalle jota en koskaan saanut tavata. Tuijotin sitä kuorta varmaan vartin ja mietin että näin lähellä en ole ikinä isän isää ollut, mulla on kädessä jotain, johon hän on varmasti koskenut. Kädet täristen pitelin kuorta käsissäni ja jostain kumman syystä se rauhoitti minut hetkeksi, vaikka kurkussa tuntui edelleen olevan pala. Pitelin kuorta lähemmäs puoli tuntia käsissäni, koska en halunnut päästää sitä irti. Aivan kuin olisin löytänyt kultaa. Yritin pari kertaa laittaa kuorta laatikkoon, mutta se ei vaan irronnut mun kädestä, joten ihailin sitä vähän lisää, lopulta sain vasten tahtoani laitettua kuoren varmaan talteen takaisin laatikkoon.
Voi kumpa saisin edes halata jokaista isovanhempaa vielä kerran, tai saisimpa kirjoittaa jokaiselle kirjeen tietäen että se menee varmasti perille. Jos saisin yhden toiveen, toivoisin että saisin viettää jokaisen isovanhemman kanssa yhden päivän ja hyvästellä heidät kunnolla. Monet toivoisivat rahaa, mutta mulle tuon toteutuminen olisi kultaakin tai mitään rahasummaa arvokkaampaa!
Mä en olisi ikinä voinut toivoa parempia isovanhempia<3 Opin jokaiselta jotain tärkeää, ja olen niistä opeista ikuisesti kiitollinen jokaiselle isovanhemmalleni<3 Mua harmittaa kun en viettänyt isovanhempieni kanssa niin paljon aikaa kuin mahdollista. Mummi oli kuitenkin samassa kylässä vanhainkodissa, miksen käynyt yksinkin kylässä? Miksen lähtenyt yksin pohjoiseen mummon ja papan luo? Miksen ikinä sanonut kuinka tärkeitä he ovat? Miksen ikinä kiittänyt opeista?
Mä olen nähnyt niin paljon yksinäisiä vanhuksia harjoittelussa ja työssäni, että toivon että jos teillä on vielä isovanhempia elossa kerrotte heille kuinka rakkaita he ovat, pidätte heihin yhteyttä, vaikka he sanoisivat "ei sun olisi tarvinnut tulla.." he ovat todella iloisia kun olet käynyt kylässä. Se voi olla monen vanhuksen päivän kohokohta. Jos mulla vielä olisi isovanhemmat elossa kokkailisin heille ruokaa, lukisin lehtiä, leipoisin, käytäisiin yhdessä kävelyllä jne. Jos mummi olisi vielä tuossa vanhainkodissa, olisin sielä kaikki vapaapäiväni, todellakin olisin!
Mun isovanhemmat on mun sankareita, he selvisivät vaikeista ajoista pysyen yhdessä. Heidän ansiostaan saamme asua täällä vapaasti. <3 Mä toivon ylikaiken että mun isovanhemmilla on nyt hyvä olla toistensa seurassa, ilman kipuja. <3 Sen mä tiedän että nämä sankarit suojelevat meitä lapsenlapsia kaikelta pahalta, musta tuntuu että on ollut mummilla ja papalla muutamassa tapauksessa sormet pelissä. :) Mä en usko Jumalaan, mutta haluan uskoa taivaaseen, koska haluan kuvitella mielummin isovanhempani pilvien päälle, kuin mullan alle.
Mä olen kiitollinen jokaisesta pienestäkin hetkestä jotka sain isovanhempieni kanssa viettää, mutta silti toivon että niitä hetkiä olisi ollut triplasti enemmän! <3
Ikävöin, kunnioitan ja rakastan aina<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti