Syömishäiriöni

Aihe joka on pyörinyt päässäni jo kohta kaksi vuotta, siitä asti kun perustin blogini olen halunnut kirjoittaa kyseisestä aiheesta. Monesti olen blogin avannut kirjoittaakseni omasta kokemuksestani, mutta tekstin tuottaminen on ollut erittäin hankalaa, en ole osannut pukea sanoiksi sitä pyörremyrskyä sisälläni. Tää aihe on ollut mulle aina liian arka ja vaikea. Mä en ole koskaan maininnut mikä mun syömishäiriö on, siitä ei oikeastaan tiedä kuin minä, ylä-asteen terveydenhoitaja, kuraattori ja yksi sielunsiskoni. Kukaan ystävistänikään ei siis tiedä mitä syömishäiriötä sairastan. Mutta musta tuntuu että jos he veikkaisivat, niin he osuisivat oikeaan. Oon tosiaan kirjoittanut yleisesti syömishäiriöistä pätkän, mutta nyt ajattelin kirjoittaa omasta taistelustani. Tästä pääset lukemaan ensimmäisen osan kyseisestä aiheesta. Yksi syy miksen ole aiheesta puhunut on se etten haluaisi että mun otsassa olisi syömishäiriöisen leima. Mä tiedän etten ole tän ongelman kanssa yksin, mutta kovin yksinäiseltä se tuntuu. Ja ei, en hae tällä tekstillä huomiota, vaan olen kerännyt kohta kaksi vuotta rohkeutta jakaa tarinani teidän kanssa, ja jos tarinani auttaa jota kuta, aina parempi. :)

Mun syömishäiriö varmistui itselle siis vuonna 2005, se oli seiskaluokan terveystarkastus, kotiin saatiin lappu johon täytettiin perustietoja yms. Lomakkeessa oli kohta omille kysymyksille, muistan kysyneeni äidiltä onko hänellä kysyttävää, ei ollut. Menin lomakkeen kanssa omaan huoneeseen ja mietin monta tuntia kirjoitanko lappuun sen kysymyksen mikä päässäni pyöri. Lopulta rohkaistuin tarpeeksi ja kirjoitin: "Saatan syödä kaksi isoa pussia karkkia päivässä, jonka jälkeen mulle tulee huono olo, mistä tämä voi johtua?" Muistan vieläkin sen terveydenhoitajan katseen kun se luki mun kysymyksen ja alko kaivamaan laatikoitaan. "Tehdääs tästä pari testiä, vastaat niihin rehellisesti" Muistan kun mietin parin kysymyksen kohdalla pitkään mitä niihin vastaan, oli kysymyksiä ruuasta, kuolemasta, miten näkee itsensä jne. Vaikka kuinka halusin en voinut vastata kaikkiin kysymyksiin rehellisesti vaan vastasin pariin kysymykseen lievemmin. Enkä edes tiedä miksi.
Terkkari ei kauaa vastauksiani katsellut kun totesi että olen lievästi masentunut ja mulla olevan syömishäiriö. Tuijotin terkkaria hetken, ja mietin vain "sieltä se tuli, pelkäämäni vastaus..". Terkkari vähän kuin pakotti mut tapaamaan kuraattoria. "Musta tuntuu että sun ois ihan hyvä jutella jonkun ihan ulkopuolisen ihmisen kanssa näistä sun jutuista." Kotiin päästyäni en kertonut porukoille mitään mulle tehdystä diagnoosista. Mun ja kuraattorin tapaaminen taisi olla viikon sisään tarkastuksesta, muistan kun meillä oli kuvaamataitoa sinä aikana kun mulla oli aika kuraattorille,opettajalle sanoin että mulla on aika terkkarille ja kavereille taisin nauraa että mut on pistetty kuraattorille, enkä mukamas tiedä syytä. Vaikka tiesin syyn koko ajan, mutten kehdannut myöntää mitään. Kuraattori kyseli multa kaiken näköstä, mikä ajaa mut syömään, mikä saa mut ahdistumaan jne. Muistan senkin hetken hyvin kun kuraattori sanoi haluavansa tavata mut uudestaan, ja jäin huuli pyöreenä katsomaan kuraattoria ja miettimään "et oo tosissas..". Kuraattori huomasi että hämmennyin sen kysymyksestä ja tietäen suurimmat syyt mun ongelmiin hän sanoi että tapaamiset voidaan järjestää koulun ulkopuolella, salassa vanhemmilta. Hetken mietin ja päässä kävi ajatus että, joo no olishan se kiva, olisi joku kelle voisin jutella, mutta kuitenkin mietin mitä jos paljastun, kiusaaminen pahenee, mitä jos äiti saa tietää, mitä sanon kavereille.. Joten kieltäydyin ja se on asia jota kadun tänä päivänä niin paljon!

Tosiaan jos joku ei ole arvannut/tiennyt niin taistelen ahmimishäiriön kanssa, syön paljon tunteisiini, olen siis tunnesyöppö. Noin nyt se on sanottu. Aikaisemmassa tekstissäni kirjoitin että olen päässyt neljänteen portaaseen ja olin hyvää vauhtia menossa viidenteen, mutta nyt tässä kesän aikana oon huomannut ottaneeni takapakkia, palloilen taas kolmannessa portaassa, välillä käyden neljännessä, mutta palaten pian takaisin kolmanteen. 

Ennen ahmin vain kaikenlaisia herkkuja, karkkia, sipsiä, popparia, jäätelöä.. Nykyään mulle kelpaa melkeen mikä vaan, voin syödä vaikka ruisleipää niin kauan että mulle tulee huono olo, tai kun tajuan paljon olen syönyt ja romahdan. Välillä olen tiedostanut olevani aivan täynnä, mutta joku mun päässä pakottaa mut jatkamaan syömistä, mä en loppujen lopuksi edes ymmärrä, mitä mielihyvää siitä saan. Välillä tiedostettuani olevani täynnä mutta jonkun pakottavan mut jatkamaan syömistä, olen itkien pakottanut itseäni syömään, ja loppujen lopuksi en edes maista koko ruokaa ja mulle tulee henkisesti siitä todella paha olo. 

Meillä ei kotona ole ikinä ollut säännöllisiä ruokailuaikoja, tai edes ruokaa joka päivä tarjolla. Sekin on yksi syy sille miksi sorrun ahmimaan, monta kertaa olen yrittänyt pitää säännöllisiä ruokailuaikoja, mutta en ole ikinä onnistunut. Loppujen lopuksi olen lipsunut esimerkiksi välipalasta tai lounaasta ja löytänyt itseni tyhjä popparikulho sylissä. Mä ällötän itseäni. Tiedostan ongelmani, mutta niille on niin vaikeaa tehdä mitään. Olen pilannut ahmimisella hampaani, varmasti ihmissuhteita koska olen ollut epävarma.. Kysympä vaan kuka tätä ihannoi? 

Olipa tunnetila mikä tahansa mä syön, jos onnistun jossain palkitsen itseni ruualla, jos epäonnistun lohdutan itseäni ruualla. Miksi mun riippuvuutena on sellainen mitä ilman ei voi elää? Mitä on pakko olla koko ajan saatavilla. Ahmimishäiriöön ei kuulu oksentaminen, mutta pari kertaa olen syönyt itseni niin täyteen ettei ole ollut muuta mahdollisuutta kuin oksentaa. Ahmimishäiriö on senkin puoleen vaikeaa havaita koska ahmiminen tapahtuu nimenomaan yksin, salassa muilta. Mä en ole oikeastaan ikinä ahminut muiden seurassa, vaan olen ollut kuten "normaalit ihmiset". Kuitenkin mun on hankalaa syödä ihmisten edessä. Musta vaan tuntuu että kaikki tuijottavat.

Monesti olen päättänyt että nyt riittää, kaupoissa yrittänyt kiertää herkkuhyllyt kaukaa, mutta jotenkin olen aina löytänyt itseni karkkihyllyltä "ei se nyt haittaa jos mä yhen patukan otan.." Nykyään oon huomannut että syön todella paljon jugurtteja, saatan juotavalla jugurtilla korvata mm. lounaan. Ja nehän on vähän enemmän välipala tai iltapala. On päiviä jolloin syön älyttömiä määriä ja päiviä kun en syö lähes mitään. 

Nää yhdeksän vuotta mun elämästä on ollut yhtä kamppailua itseni kanssa. Tajusin että sehän on melkein puolet mun elämästä. Mua vaan pelottaa oonko ikinä tarpeeksi vahva, voittamaan tätä kamppailua, Tästä on yhdeksän vuoden aikana jo tullut tapa, josta on liian vaikeaa päästää irti. Miksi juuri minä? Olen edelleen sitä mieltä ettei tätä voi ymmärtää jos ei ole itse kokenut. Mä en halua kuulla "sä et ole yrittänyt tarpeeksi" kommentteja, koska mä todella olen yrittänyt. Mutta aina on ollut helpompi vaan luovuttaa. Tää teksti on ollut ehkä yksi rankimmista mitä oon ikinä tänne kirjottanut. Tää on niin henkilökohtainen asia. Minä ja mun viha- rakkaussuhde ruokaan. Mä toivoisin että jos tää teksti sai teidät ymmärtämään että teillä on samanlaisia oireita, hankkikaa ajoissa apua! Koska jos päästätte itsenne tähän pisteeseen se on liian hankalaa ja pelottavaa.