This is me

Tänään on ollut jostain syystä taas hiukan ahdistava päivä. Jotenkin oon vaan tänään löytänyt itsestäni taas asioita joista en pidä. Koko päivän on päässä pyörinyt kysymys millainen mä oikeasti olen tai tahdon olla. Ihmisten suusta kuulen eniten että olen positiivinen, iloinen, reipas, luotettava, puhelias, sosiaalinen ja räiskyvä persoona. Muiden seurassa saatankin olla, mutta kun olen yksin, olen aivan noiden vastakohta. Mun luonteeseen ei vaan sovi yksinäisyys. Oon taas huomannut viettäväni iltojani katsellen netistä mallien kuvia toivoen että mullakin olisi sellaiset huulet kuten sillä mallilla tai samanlaiset kädet jne. Joo tiedän että kirjoitin joku aika sitten tekstin että pitäisi tyytyä siihen mitä on, mutta kuitenkin tuntuu että mun menneisyys ei jätä mua ikinä rauhaan. Kaikki oli vielä ihan hyvin siihen asti kunnes siskoni tokaisi mulle sen lauseen. "Ei sua kukaan halua kun oot tommonen.." Oon yrittänyt saada tota lausetta jälleen pois päästä, mutta ei se sieltä lähde vielä pitkään aikaan, niin kuin ei nekään sanat mitä olen eräiden suusta kuullut tässä vuosien varrella. Mua ärsyttää itsessäni myös se että en osaa sanoa ihmisille jos he jollain tapaa loukkaavat mua. Saatan vaan purra huulta tai vetää sen feikkihymyn jälleen kasvoille ja mennä kotiin peiton alle itkemään. Ja mä en edes tiedä miksi se on niin vaikeaa sanoa, että toi nyt ei ollut kovin reilua tai jotain muuta vastaavaa. Ehkä haluan sitten näyttää ihmisille että mua ei murra mikään. Mutta miksi, miksen osaa näyttää ihmisille mun tunteita? Miksi pidän kaiken sisälläni?

Mä tahtoisin olla täysin sinut itseni kanssa, ilman ahdistusta ja masennusta, ilman ongelmia ruuan kanssa, mä haluaisin ehjän mielen, haluisin olla tarpeeksi vahva kertomaan ihmisille mun menneisyydestä, haluaisin paremman itsehillinnän.. Mua ärsyttää kun pääsen aina hiukan eteenpäin, niin saman tien tuleekin pari askelta takapakkia. Vain sen takia kun joku sanoo jotain tyhmää, tai jonkun sanat alkavat pyörimään päässä tai tylsyydessäni katselen itseäni peilistä löytäen vain niitä huonoja asioita. Nyt kun mun ihokaan ei kesän jäljiltä ole missään parhaimmassa kunnossa, on taas senkin kautta tullut epävarmuus esiin. Nykyään on vaikeaa kävellä pää pystyssä, tuntuu että ihmiset vaan katsoo mua kuvottavasti. 

Musta vaan tuntuu että mulle on kaivettu niin syvä kuoppa että miten sieltä pääsee ylös? Aina oon ollut niin lähellä päästä kuopasta pois, mutta sitten hiekka onkin taas sortunut alta yhtä nopeasti. Mä haluaisin heti pystyä olemaan oma itseni, mutta se on vaan niin helkutin hankalaa. Ensin olen hiljainen ja tarkkailen, mutta sitten jos katson että okei tuo ihminen vaikuttaa mukavalta saatan päästä häntä tietyllä tapaa pintaa syvemmälle. Mä joudun monesti myös pettymään, koska haluan uskoa ihmisistä vaan hyvää. Ehkä mä pelkään edelleen sen miehen reaktiota, jos me joskus tavataan, mitä jos hän on kuvitellut mut ihan erilaiseksi. Ja mitä jos tästä joskus jotain tulisikin, kauan hän jaksaisi katsoa tälläistä epävarmuutta? 

Oon monesti päättänyt että kerron joitakin asioita kasvotusten ihmisille kun heidät näen, mutta kuitenkin kun olen heidät sitten nähnyt on heillä ollut niin hyvä päivä, etten ole viitsinyt pilata heidän päiväänsä valittamalla omasta elämästä ja päätynyt taas pitämään kaiken sisälläni. Tai sitten olen yrittänyt saada suutani auki mutten ole osannut pukea asiaani sanoiksi. 

Nuorempana kun oltiin kavereiden kanssa juhlimassa kaverit aina ihmettelikin kun vedin ns. "itkukännejä", olin pitänyt asioita niin kauan itselläni, että jotenkin asioita oli helpompi kertoa humalassa, tai itkeä ihmisten edessä. Meidän perheessä ei ole ikinä osoitettu läheisyyttä oikein millään tapaa, oon elämäni aikana ehkä kerran halannut omaa isääni ja äitiäni en ikinä. Jo se että joku osoittaa läheisyyttä halaamalla, voi saada mut tirauttamaan pari kyyneltä.

Mua myös ärsyttää se ettei meidän perheessä ole ikinä puhuttu avoimesti tunteista, kerrottu kuinka ylpeitä ollaan toisen saavutuksista, kuinka paljon toisesta välittää jne. Mä todellakin aion kertoa omalle lapselleni kuinka tärkeä hän on mulle, ja kuinka ylpeä olen hänen saavutuksistaan. Lapsen pitää kuulla se. Meidän torpassa on täysin normaalia haukkua toinen maanrakoon, pyytämättä anteeksi, vaikka näkee kuinka toiseen sattuu. Mua myös ärsyttää kun ihmiset ei voi aidosti iloita toisen onnesta tai saavutuksista. Tuli töissä todistettua tämäkin kun alkuviikosta mun esimies kehui mut maasta taivaisiin. Olen kuulemma positiivinen ja reipas työntekijä, jolta hymy tulee luonnostaan, saan asiakkaalle kotoisan olon ja on ihanaa kun laadukas palvelutyylini pitää kiireessäkin, esimieheni kuulemma tykkää kovasti. Työkaverini kuuli tämän ja hän kuunteli naama "norsun vitulla" esimiehen selän takana ja hänen käytöksensäkin muuttui heti mua kohtaan kylmemmäksi. Ihmettelin esimiehen toimintaa toiselle työkaverille niin hän oli heti että joo se puhuukin paskaa sun selän takana. Jäin vähäksi aikaa suu auki kuuntelemaan kun työkaverini jatkoi valitustaan. Jos mulle olisi joku työkaveri tullut ihmettelemään esimiehen kehuja olisin sanonut että hän ansaitsee ne yms.