ÄRGH

Pitäis kai nopeesti keksiä mihin päin maailmaa sitä lähtisin. Mulla menee niin hermo täällä, taas.. Oon ihan hirmu stressaanutunut jälleen ja noin viikko sitten kirjottelin tänne kuinka oon oppinu hallitsemaan mun syömishäiriötä ja mieltä, mutta nyt kun mun sisko on ollut kohta viikon kotona, tuntuu et kaikki menee taas alamäkeä. Ensinnäkin en todellakaan oo mikään kissaihminen ja no siskolla on kissoja ja pitää koko ajan miettiä mitä voit tehdä, missä kissat on ja että muistat jättää ovet auki että kissat pääsee kulkemaan. Ja mun sisko on vaan niin erillainen mitä minä, joka asiaan pitää päteä ja puuttua. Ihan kuin omaa elämää ei sais ollakkaan. Sitten kun käsket sitä olemaan hiljaa, se vaan pahenee. Ja sekin vielä että se saa aina äidin mukaan tähän hommaan. Ja äidillä on aina jumalaton esitys päällä kun sisko on kotona, nytkin se on taas niin täydellistä äitiä että voi luoja. Tekee ruokaa ja jopa salaatit ruuan kanssa, mitä se ei todellakaan ikinä tee. 

Mä en oo ikinä ollut aamuihminen, oon yleensä aina aamuisin omissa maailmoissani ja mulla kestää se hetki kun herään. No eiköhän heti kun saan raahattua itseni keittiöön sisko ala mussuttamaan että miksi olen niin negatiivinen, enkö voisi olla positiivisempi ihminen. Teki mieli jo siinä vaiheessa sanoa että pidä turpas kiinni, sä et tiiä mitä oon läpi käyny, puhu sitten positiivisuudesta! No totesin vain että en oo aamuihminen ollu ikinä ja oon vasta herännyt, no ei, ei se riittänyt. "Sä olit jo eilen illalla nii negatiivinen!" "Nii no sillon olinki väsyny ja olin ollu töissä!" "Eihän sua kukaan jaksa kun oot tommonen negatiivinen ihminen". Ja taas äiti lähti mukaan tähän "Se on aina tommonen, tollasta me joudutaan joka päivä kestämään.." Syö siinä sitten aamupalaa, mun teki mieli vaan heittää sämpylä siskon naamaan ja lähteä ovet paukkuen. Ja tätä kuunnellessako mun pitäis olla positiivinen? On se jännä kun mua monet ihmiset JOPA TUNTEMATTOMAT sanoo iloiseksi,aurinkoiseksi, postiiviseksi, eloisaksi, hymyileväksi jne. Muutenkaan tässä torpassa mulla ei saisi koskaan ollakaan huonoja päiviä, vaan mun pitäisi olla aina valmiina kaikkeen. Oli ihan kiva kun sisko tuli viikko sitten, ne ekat kaksi päivää oli ihan kivoja, mutta mitä kauemmin sisko on täällä sitä enemmän ärsyttää, masentaa, ahdistaa ja tulee taas vaan niitä samoja oloja mitä ennen. Lisämausteena tässä on vielä se etten oo jutellut sen miehen kanssakaan kohta viikkoon.. Oikein kaipaan sitä kuinka hän tietäis mistä naruista vetää ja sais mut paremmalle tuulelle.

Jos porukat tietäis mun menneisyydestä, ne varmaan keksis siitäkin jotain mussuttamista, sen takia mä en niille edes tahdokkaan kertoa. Välillä on vaan olo että mä en kuulu tähän perheeseen, miten nää voi olla näin hiivatin erilaisia ihmisiä. 

Tää oli tällänen lyhyt avautuminen, joka oli pakko kirjottaa, nyt pitää alkaa valmistautumaan, sillä lähden kaverille karkuun tätä paskaa.