Syömishäiriöni

Aihe joka on pyörinyt päässäni jo kohta kaksi vuotta, siitä asti kun perustin blogini olen halunnut kirjoittaa kyseisestä aiheesta. Monesti olen blogin avannut kirjoittaakseni omasta kokemuksestani, mutta tekstin tuottaminen on ollut erittäin hankalaa, en ole osannut pukea sanoiksi sitä pyörremyrskyä sisälläni. Tää aihe on ollut mulle aina liian arka ja vaikea. Mä en ole koskaan maininnut mikä mun syömishäiriö on, siitä ei oikeastaan tiedä kuin minä, ylä-asteen terveydenhoitaja, kuraattori ja yksi sielunsiskoni. Kukaan ystävistänikään ei siis tiedä mitä syömishäiriötä sairastan. Mutta musta tuntuu että jos he veikkaisivat, niin he osuisivat oikeaan. Oon tosiaan kirjoittanut yleisesti syömishäiriöistä pätkän, mutta nyt ajattelin kirjoittaa omasta taistelustani. Tästä pääset lukemaan ensimmäisen osan kyseisestä aiheesta. Yksi syy miksen ole aiheesta puhunut on se etten haluaisi että mun otsassa olisi syömishäiriöisen leima. Mä tiedän etten ole tän ongelman kanssa yksin, mutta kovin yksinäiseltä se tuntuu. Ja ei, en hae tällä tekstillä huomiota, vaan olen kerännyt kohta kaksi vuotta rohkeutta jakaa tarinani teidän kanssa, ja jos tarinani auttaa jota kuta, aina parempi. :)

Mun syömishäiriö varmistui itselle siis vuonna 2005, se oli seiskaluokan terveystarkastus, kotiin saatiin lappu johon täytettiin perustietoja yms. Lomakkeessa oli kohta omille kysymyksille, muistan kysyneeni äidiltä onko hänellä kysyttävää, ei ollut. Menin lomakkeen kanssa omaan huoneeseen ja mietin monta tuntia kirjoitanko lappuun sen kysymyksen mikä päässäni pyöri. Lopulta rohkaistuin tarpeeksi ja kirjoitin: "Saatan syödä kaksi isoa pussia karkkia päivässä, jonka jälkeen mulle tulee huono olo, mistä tämä voi johtua?" Muistan vieläkin sen terveydenhoitajan katseen kun se luki mun kysymyksen ja alko kaivamaan laatikoitaan. "Tehdääs tästä pari testiä, vastaat niihin rehellisesti" Muistan kun mietin parin kysymyksen kohdalla pitkään mitä niihin vastaan, oli kysymyksiä ruuasta, kuolemasta, miten näkee itsensä jne. Vaikka kuinka halusin en voinut vastata kaikkiin kysymyksiin rehellisesti vaan vastasin pariin kysymykseen lievemmin. Enkä edes tiedä miksi.
Terkkari ei kauaa vastauksiani katsellut kun totesi että olen lievästi masentunut ja mulla olevan syömishäiriö. Tuijotin terkkaria hetken, ja mietin vain "sieltä se tuli, pelkäämäni vastaus..". Terkkari vähän kuin pakotti mut tapaamaan kuraattoria. "Musta tuntuu että sun ois ihan hyvä jutella jonkun ihan ulkopuolisen ihmisen kanssa näistä sun jutuista." Kotiin päästyäni en kertonut porukoille mitään mulle tehdystä diagnoosista. Mun ja kuraattorin tapaaminen taisi olla viikon sisään tarkastuksesta, muistan kun meillä oli kuvaamataitoa sinä aikana kun mulla oli aika kuraattorille,opettajalle sanoin että mulla on aika terkkarille ja kavereille taisin nauraa että mut on pistetty kuraattorille, enkä mukamas tiedä syytä. Vaikka tiesin syyn koko ajan, mutten kehdannut myöntää mitään. Kuraattori kyseli multa kaiken näköstä, mikä ajaa mut syömään, mikä saa mut ahdistumaan jne. Muistan senkin hetken hyvin kun kuraattori sanoi haluavansa tavata mut uudestaan, ja jäin huuli pyöreenä katsomaan kuraattoria ja miettimään "et oo tosissas..". Kuraattori huomasi että hämmennyin sen kysymyksestä ja tietäen suurimmat syyt mun ongelmiin hän sanoi että tapaamiset voidaan järjestää koulun ulkopuolella, salassa vanhemmilta. Hetken mietin ja päässä kävi ajatus että, joo no olishan se kiva, olisi joku kelle voisin jutella, mutta kuitenkin mietin mitä jos paljastun, kiusaaminen pahenee, mitä jos äiti saa tietää, mitä sanon kavereille.. Joten kieltäydyin ja se on asia jota kadun tänä päivänä niin paljon!

Tosiaan jos joku ei ole arvannut/tiennyt niin taistelen ahmimishäiriön kanssa, syön paljon tunteisiini, olen siis tunnesyöppö. Noin nyt se on sanottu. Aikaisemmassa tekstissäni kirjoitin että olen päässyt neljänteen portaaseen ja olin hyvää vauhtia menossa viidenteen, mutta nyt tässä kesän aikana oon huomannut ottaneeni takapakkia, palloilen taas kolmannessa portaassa, välillä käyden neljännessä, mutta palaten pian takaisin kolmanteen. 

Ennen ahmin vain kaikenlaisia herkkuja, karkkia, sipsiä, popparia, jäätelöä.. Nykyään mulle kelpaa melkeen mikä vaan, voin syödä vaikka ruisleipää niin kauan että mulle tulee huono olo, tai kun tajuan paljon olen syönyt ja romahdan. Välillä olen tiedostanut olevani aivan täynnä, mutta joku mun päässä pakottaa mut jatkamaan syömistä, mä en loppujen lopuksi edes ymmärrä, mitä mielihyvää siitä saan. Välillä tiedostettuani olevani täynnä mutta jonkun pakottavan mut jatkamaan syömistä, olen itkien pakottanut itseäni syömään, ja loppujen lopuksi en edes maista koko ruokaa ja mulle tulee henkisesti siitä todella paha olo. 

Meillä ei kotona ole ikinä ollut säännöllisiä ruokailuaikoja, tai edes ruokaa joka päivä tarjolla. Sekin on yksi syy sille miksi sorrun ahmimaan, monta kertaa olen yrittänyt pitää säännöllisiä ruokailuaikoja, mutta en ole ikinä onnistunut. Loppujen lopuksi olen lipsunut esimerkiksi välipalasta tai lounaasta ja löytänyt itseni tyhjä popparikulho sylissä. Mä ällötän itseäni. Tiedostan ongelmani, mutta niille on niin vaikeaa tehdä mitään. Olen pilannut ahmimisella hampaani, varmasti ihmissuhteita koska olen ollut epävarma.. Kysympä vaan kuka tätä ihannoi? 

Olipa tunnetila mikä tahansa mä syön, jos onnistun jossain palkitsen itseni ruualla, jos epäonnistun lohdutan itseäni ruualla. Miksi mun riippuvuutena on sellainen mitä ilman ei voi elää? Mitä on pakko olla koko ajan saatavilla. Ahmimishäiriöön ei kuulu oksentaminen, mutta pari kertaa olen syönyt itseni niin täyteen ettei ole ollut muuta mahdollisuutta kuin oksentaa. Ahmimishäiriö on senkin puoleen vaikeaa havaita koska ahmiminen tapahtuu nimenomaan yksin, salassa muilta. Mä en ole oikeastaan ikinä ahminut muiden seurassa, vaan olen ollut kuten "normaalit ihmiset". Kuitenkin mun on hankalaa syödä ihmisten edessä. Musta vaan tuntuu että kaikki tuijottavat.

Monesti olen päättänyt että nyt riittää, kaupoissa yrittänyt kiertää herkkuhyllyt kaukaa, mutta jotenkin olen aina löytänyt itseni karkkihyllyltä "ei se nyt haittaa jos mä yhen patukan otan.." Nykyään oon huomannut että syön todella paljon jugurtteja, saatan juotavalla jugurtilla korvata mm. lounaan. Ja nehän on vähän enemmän välipala tai iltapala. On päiviä jolloin syön älyttömiä määriä ja päiviä kun en syö lähes mitään. 

Nää yhdeksän vuotta mun elämästä on ollut yhtä kamppailua itseni kanssa. Tajusin että sehän on melkein puolet mun elämästä. Mua vaan pelottaa oonko ikinä tarpeeksi vahva, voittamaan tätä kamppailua, Tästä on yhdeksän vuoden aikana jo tullut tapa, josta on liian vaikeaa päästää irti. Miksi juuri minä? Olen edelleen sitä mieltä ettei tätä voi ymmärtää jos ei ole itse kokenut. Mä en halua kuulla "sä et ole yrittänyt tarpeeksi" kommentteja, koska mä todella olen yrittänyt. Mutta aina on ollut helpompi vaan luovuttaa. Tää teksti on ollut ehkä yksi rankimmista mitä oon ikinä tänne kirjottanut. Tää on niin henkilökohtainen asia. Minä ja mun viha- rakkaussuhde ruokaan. Mä toivoisin että jos tää teksti sai teidät ymmärtämään että teillä on samanlaisia oireita, hankkikaa ajoissa apua! Koska jos päästätte itsenne tähän pisteeseen se on liian hankalaa ja pelottavaa.

             
                             

                              

                               

This is me

Tänään on ollut jostain syystä taas hiukan ahdistava päivä. Jotenkin oon vaan tänään löytänyt itsestäni taas asioita joista en pidä. Koko päivän on päässä pyörinyt kysymys millainen mä oikeasti olen tai tahdon olla. Ihmisten suusta kuulen eniten että olen positiivinen, iloinen, reipas, luotettava, puhelias, sosiaalinen ja räiskyvä persoona. Muiden seurassa saatankin olla, mutta kun olen yksin, olen aivan noiden vastakohta. Mun luonteeseen ei vaan sovi yksinäisyys. Oon taas huomannut viettäväni iltojani katsellen netistä mallien kuvia toivoen että mullakin olisi sellaiset huulet kuten sillä mallilla tai samanlaiset kädet jne. Joo tiedän että kirjoitin joku aika sitten tekstin että pitäisi tyytyä siihen mitä on, mutta kuitenkin tuntuu että mun menneisyys ei jätä mua ikinä rauhaan. Kaikki oli vielä ihan hyvin siihen asti kunnes siskoni tokaisi mulle sen lauseen. "Ei sua kukaan halua kun oot tommonen.." Oon yrittänyt saada tota lausetta jälleen pois päästä, mutta ei se sieltä lähde vielä pitkään aikaan, niin kuin ei nekään sanat mitä olen eräiden suusta kuullut tässä vuosien varrella. Mua ärsyttää itsessäni myös se että en osaa sanoa ihmisille jos he jollain tapaa loukkaavat mua. Saatan vaan purra huulta tai vetää sen feikkihymyn jälleen kasvoille ja mennä kotiin peiton alle itkemään. Ja mä en edes tiedä miksi se on niin vaikeaa sanoa, että toi nyt ei ollut kovin reilua tai jotain muuta vastaavaa. Ehkä haluan sitten näyttää ihmisille että mua ei murra mikään. Mutta miksi, miksen osaa näyttää ihmisille mun tunteita? Miksi pidän kaiken sisälläni?

Mä tahtoisin olla täysin sinut itseni kanssa, ilman ahdistusta ja masennusta, ilman ongelmia ruuan kanssa, mä haluaisin ehjän mielen, haluisin olla tarpeeksi vahva kertomaan ihmisille mun menneisyydestä, haluaisin paremman itsehillinnän.. Mua ärsyttää kun pääsen aina hiukan eteenpäin, niin saman tien tuleekin pari askelta takapakkia. Vain sen takia kun joku sanoo jotain tyhmää, tai jonkun sanat alkavat pyörimään päässä tai tylsyydessäni katselen itseäni peilistä löytäen vain niitä huonoja asioita. Nyt kun mun ihokaan ei kesän jäljiltä ole missään parhaimmassa kunnossa, on taas senkin kautta tullut epävarmuus esiin. Nykyään on vaikeaa kävellä pää pystyssä, tuntuu että ihmiset vaan katsoo mua kuvottavasti. 

Musta vaan tuntuu että mulle on kaivettu niin syvä kuoppa että miten sieltä pääsee ylös? Aina oon ollut niin lähellä päästä kuopasta pois, mutta sitten hiekka onkin taas sortunut alta yhtä nopeasti. Mä haluaisin heti pystyä olemaan oma itseni, mutta se on vaan niin helkutin hankalaa. Ensin olen hiljainen ja tarkkailen, mutta sitten jos katson että okei tuo ihminen vaikuttaa mukavalta saatan päästä häntä tietyllä tapaa pintaa syvemmälle. Mä joudun monesti myös pettymään, koska haluan uskoa ihmisistä vaan hyvää. Ehkä mä pelkään edelleen sen miehen reaktiota, jos me joskus tavataan, mitä jos hän on kuvitellut mut ihan erilaiseksi. Ja mitä jos tästä joskus jotain tulisikin, kauan hän jaksaisi katsoa tälläistä epävarmuutta? 

Oon monesti päättänyt että kerron joitakin asioita kasvotusten ihmisille kun heidät näen, mutta kuitenkin kun olen heidät sitten nähnyt on heillä ollut niin hyvä päivä, etten ole viitsinyt pilata heidän päiväänsä valittamalla omasta elämästä ja päätynyt taas pitämään kaiken sisälläni. Tai sitten olen yrittänyt saada suutani auki mutten ole osannut pukea asiaani sanoiksi. 

Nuorempana kun oltiin kavereiden kanssa juhlimassa kaverit aina ihmettelikin kun vedin ns. "itkukännejä", olin pitänyt asioita niin kauan itselläni, että jotenkin asioita oli helpompi kertoa humalassa, tai itkeä ihmisten edessä. Meidän perheessä ei ole ikinä osoitettu läheisyyttä oikein millään tapaa, oon elämäni aikana ehkä kerran halannut omaa isääni ja äitiäni en ikinä. Jo se että joku osoittaa läheisyyttä halaamalla, voi saada mut tirauttamaan pari kyyneltä.

Mua myös ärsyttää se ettei meidän perheessä ole ikinä puhuttu avoimesti tunteista, kerrottu kuinka ylpeitä ollaan toisen saavutuksista, kuinka paljon toisesta välittää jne. Mä todellakin aion kertoa omalle lapselleni kuinka tärkeä hän on mulle, ja kuinka ylpeä olen hänen saavutuksistaan. Lapsen pitää kuulla se. Meidän torpassa on täysin normaalia haukkua toinen maanrakoon, pyytämättä anteeksi, vaikka näkee kuinka toiseen sattuu. Mua myös ärsyttää kun ihmiset ei voi aidosti iloita toisen onnesta tai saavutuksista. Tuli töissä todistettua tämäkin kun alkuviikosta mun esimies kehui mut maasta taivaisiin. Olen kuulemma positiivinen ja reipas työntekijä, jolta hymy tulee luonnostaan, saan asiakkaalle kotoisan olon ja on ihanaa kun laadukas palvelutyylini pitää kiireessäkin, esimieheni kuulemma tykkää kovasti. Työkaverini kuuli tämän ja hän kuunteli naama "norsun vitulla" esimiehen selän takana ja hänen käytöksensäkin muuttui heti mua kohtaan kylmemmäksi. Ihmettelin esimiehen toimintaa toiselle työkaverille niin hän oli heti että joo se puhuukin paskaa sun selän takana. Jäin vähäksi aikaa suu auki kuuntelemaan kun työkaverini jatkoi valitustaan. Jos mulle olisi joku työkaveri tullut ihmettelemään esimiehen kehuja olisin sanonut että hän ansaitsee ne yms. 

Never lose hope

Selasin tossa mun blogia ja törmäsin tekstiin mun unelmamiehestä. TÄSTÄ linkistä pääset lukemaan kyseisen tekstin. :) Muistan kun tuota tekstiä kirjoittaessa ja pitkään sen jälkeenkin ajattelin ettei tuollaisia miehiä ole missään. Mutta nyt kuitenkin kun luin kyseisen tekstin mua hiukan huvitti, koska nuo luonteenpiirteetkin osuvat tähän mieheen kenen kanssa juttelen, ollaan joskus puhuttu parisuhteesta yleisesti tän miehen kanssa ja molemmat on olleet sitä mieltä että molemmat on tasa-arvoisia ja kumpikin osallistuu talouteen. Musta on kans jännä että tää mies saa mun olon turvalliseksi vaikka välissä onkin monta sataa kilometriä. :o Ja tää mies saa mut nauramaan ja hymyilemään silloinkin kun en tahdo. Ollaan monesti ihmetelty tän miehen kanssa miten voi ikävöidä jotain mitä ei ole edes vielä tavannut. Voisin jutella tän miehen kanssa ihan koko ajan, eilenkin kun oli mennyt alle tunti kun lopetettiin keskustelu olin jo pulassa. :D Okei joo edelleen netissä on helppo olla kuka tahtoo, mutta jotenkin tää vaan tuntuu kuitenkin oikealle. Ja joo taikauskoisena sillon kun pyysin papan haudalla pappaa antamaan merkkejä mitä mun pitäis tän miehen kanssa tehdä, niin jotenkin tuntuu että niitä positiivisia merkkejä on tullu vaan enemmän ja enemmän. Toisaalta miksi mun pitäis luopua jostain mikä tekee mut onnelliseksi. Musta tuntuu ja mä toivon, että mun osalta on nuo synkät polut koluttu ja nyt on mun aika olla onnellinen. Mä niin toivon ettei tuo mies ole mikään feikki. Koska sitten, en enää tiedä..

Kysyin eilen mun pikkuveljeltä että mitä se sanois jos mulla olisi mies, no vastaus oli että ei sulla voi olla mitään miestä. Kysyin että miksei, no vastaus oli että en kuulemma oo sen tyyppinen ihminen. En saanut vastausta enää kun kysyin minkä tyyppisellä ihmisellä sitten on mies/nainen? Nyt lähipiiristä oon muutenkin saanut kuulla ettei kukaan mua kestä, en saisi ikinä hommata miestä jne. 

Päivät on ennen kestänyt ikuisuuden, niin kuin ne oikeastaan nytkin jos en juttele tän miehen kanssa. Mutta heti kun jutellaan 12,5 tuntiakin menee tosta noin vaan. Myönnän tiesin yhtenä vapaapäivänäni et tää  mies menee aamuvuoroon ja hänellä on pitkä vuoro edessä niin laitoin kellon soimaan ajoissa jotta kerettiin jutella ainakin se 10h.. :D Juteltiin myös "meidän kuukausipäivänä" 4.8 ja nauroinkin tälle miehelle et tietääkö se mikä päivä tänään on. No sitten kun kerroin tää mieskin järkytty että mitä ihmettä ollaanko oikeesti juteltu jo 3kk. 

Mua myös huvittaa kun pariin otteeseen tää mies on puhunut meistä, vaikka periaatteessa mitään meitä ei vielä edes ole. "pitäis sanoa ettei meille voi nyt tulla.." jne. :P Naurettiin myös eilen kuinka ollaan jo nyt opittu toisiltamme jotain, tää mies on auttanut mua jälleen oppimaan pitämään puoleni tietyissä asioissa ja mä olen kuulemma opettanut näkemään asioita positiivisesti. :) Yhtenä päivänä tää mies myös sanoi, että meidän tiellä on paljon mutkia, muttei esteitä. (välimatka, hänen työ..) Kuitenkin mun tekisi hirveesti mieli kysyä hänen edellisestä suhteesta enemmän, miksi se ei kestänyt, onko se lasten äidin kanssa, onko hän ollut naimisissa.. Mulla on toisaalta sellanen kutina että tällä miehellä on menossa avioero tai jotain.. :D Mua myös tietyllä tapaa pelottaa tässä se kun hän on ollut sinkkuna vuoden alusta, että olen ns. laastari jonka jälkeen voi mennä takaisin exän luo. Mutta mä tietyllä tapaa luotan siihen että pappa ohjailee muiden isovanhempien kanssa tätä oikeaan suuntaan. Tai ainakin toivon niin. Ja miten edellisestä suhteesta voi kysyä niin ettei vähän latista tunnelmaa.. :D Musta on kuitenkin ihanaa ettei tää mies oo tuominnut mua millään tavalla mun menneisyydestä. Mutta kuitenkin välillä eksyy mieleen ajatuskin, kun tää mies tekee suht paljon töitä että ottaako hän vaan ensimmäisen joka osottaa mielenkiintoa häntä kohtaan. "Ei ole aikaa hommata parempaa joten kai mä tyydyn tähän.."

Tässä taas muutamia ajatuksia joita päässäni vilisee tällä hetkellä, voisin vielä nukkua pikkupäikkärit ennen iltavuoroa.. :) Kirjoittelen taas joskus kun keksin aiheen, niitä saa edelleen laittaa kommentteihin, kun meinaa aiheet olla vähissä, mutta kirjoitusinto on erittäin kova. :)

I want this

Miten niin halipula? :D

Mitkä on mun salaisuudet?

Aattelin nyt tehdä jotain mitä en ikinä aattelut tekeväni, nimittäin päästää teitä hiukan sisään mun päiväkirjaan, kirjoittaa tänne muutamia tekstejä, tai otteita joita oon kirjoittanut aikoinaan. Ajoilta jolloin olin aivan loppu, ajoilta joilloin en nähnyt valoa tunnelin päässä, ajoilta jolloin en tiennyt jaksanko enää.. Anteeksi jos järkytän joitain tällä, mutta jotenkin tää vaan tuntu ajankohtaselta tekstiltä tähän väliin. :/  

6.12.2013 Perjantai

Vittu se alko taas! Taas saan kuunnella äitin suusta kuinka olen laiska, tyhmä, en saa mitään aikaiseksi, ruma, läski jne. En todellakaan pidä äitiin yhteyttä kun täältä pois pääsen! Se ei koskaan kehu mua tai sano musta mitään positiivista. Mun tekis mieli taas napata joku lääkepurkki ja antaa mennä. Musta tuntuu etten kuulu mun perheeseen. Voinko edes sanoa että mulla olisi perhe? Välillä tai no aika usein tuntuu että en. Tulee sellanen olo etten olis toivottu lapsi. Pelkkä vahinko jota kadutaan niin perkeleesti joka päivä. Näähän olis täydellinen perhe ilman mua. Olis kiva jos mun hautajaisissa olis mun päiväkirjoja luettavana, sitten kaikki sais tietää totuuden tosta mulkusta. Mutta se on niin taitava puhumaan paskaa, että varmasti saa käännettyä kaiken taas mun syyksi. Niin se on aina menny.

Miten nää ei huomaa että mä kärsin joka päivä? Eilenkin yritin jutella äidille niin se alko vaan nukkumaan. Oon sit kai tosi mielenkiintonen tyyppi. Jos äiti pitää tyhmänä ja tylsänä niin mites sitten muut? Jos en kelpaa edes omalle perheelle, ni en mä silloin kelpaa muillekkaan. Voin vaan kuvitella mitä äiti sanoo mun mekosta minkä tilasin. Oon ihan varmasti läski huora. Mä en enää pysty edes itkemään. Kaikki on äitin syytä.

Mä haluisin paikkaan jossa ei tarvii stressata ja saan olla vapaa. Mun on oltava vahva, en voi näyttää että oon heikko. Mun on näytettävä ihmisille että olen parempi kuin ne. Mikähän mun virka täällä on? 

Tässä muutamia otteita pitkin vuosia..

- Nykyään musta tuntuu et oisin näkymätön ja ihmiset kävelee mun lävitse. Kukaan ei pysähdy kysymään että miten voin, onko kaikki hyvin? Mikä mussa on vikana? Ois ihanaa lennellä tuola enkelinä, ilman huolen häivää. Oon aina rakastanut enkeleitä, niissä on ollut jotain mikä kutsuu mua puoleensa. Ne on niin kauniita. Mä haluan mun hautakiveen enkelin. Musta tuntuu että oon puolet mun elämästä ollu toinen jalka haudassa. Mä olen heikko kun annoin ihmisten pilata mun elämän. Kukaan ei koskaan ole sanonut että olisi musta ylpeä. Voiko tätä mieltä vielä korjata vai oonko jo liian rikki? Mun elämä on perseestä!

- Koulussa on hankalaa, vaikka kuinka yritän en voi/pysty olemaan oma itseni. En mä arvannu että tää sopeutuminen voi olla näin vaikeaa. Mitä jos mä en sopeudu?

- Mua ahdistaa, mulla on on kuuma, pyörryttää. Oon nyt lähiaikoina, oikeestaan helmikuusta lähtien saanu ahdistuskohtauksia. Alkaa vaan ahistaa enkä aina ees tiedä syytä. Tuntuu ettei henki kulje, kurkkua puristaa, ihan kun sydän jättäis lyöntejä välistä. 

- Ihan kuin oisin vankina omassa kehossa. Kukaan ei voi ymmärtää

- Mun elämä pyörii samaa ympyrää, pientä ympyrää. Mokaan aina kaiken mitä teen. Musta tuntuu etten tunne enää mitään, ihan kun multa olis viety sydän rinnasta. 

ÄRGH

Pitäis kai nopeesti keksiä mihin päin maailmaa sitä lähtisin. Mulla menee niin hermo täällä, taas.. Oon ihan hirmu stressaanutunut jälleen ja noin viikko sitten kirjottelin tänne kuinka oon oppinu hallitsemaan mun syömishäiriötä ja mieltä, mutta nyt kun mun sisko on ollut kohta viikon kotona, tuntuu et kaikki menee taas alamäkeä. Ensinnäkin en todellakaan oo mikään kissaihminen ja no siskolla on kissoja ja pitää koko ajan miettiä mitä voit tehdä, missä kissat on ja että muistat jättää ovet auki että kissat pääsee kulkemaan. Ja mun sisko on vaan niin erillainen mitä minä, joka asiaan pitää päteä ja puuttua. Ihan kuin omaa elämää ei sais ollakkaan. Sitten kun käsket sitä olemaan hiljaa, se vaan pahenee. Ja sekin vielä että se saa aina äidin mukaan tähän hommaan. Ja äidillä on aina jumalaton esitys päällä kun sisko on kotona, nytkin se on taas niin täydellistä äitiä että voi luoja. Tekee ruokaa ja jopa salaatit ruuan kanssa, mitä se ei todellakaan ikinä tee. 

Mä en oo ikinä ollut aamuihminen, oon yleensä aina aamuisin omissa maailmoissani ja mulla kestää se hetki kun herään. No eiköhän heti kun saan raahattua itseni keittiöön sisko ala mussuttamaan että miksi olen niin negatiivinen, enkö voisi olla positiivisempi ihminen. Teki mieli jo siinä vaiheessa sanoa että pidä turpas kiinni, sä et tiiä mitä oon läpi käyny, puhu sitten positiivisuudesta! No totesin vain että en oo aamuihminen ollu ikinä ja oon vasta herännyt, no ei, ei se riittänyt. "Sä olit jo eilen illalla nii negatiivinen!" "Nii no sillon olinki väsyny ja olin ollu töissä!" "Eihän sua kukaan jaksa kun oot tommonen negatiivinen ihminen". Ja taas äiti lähti mukaan tähän "Se on aina tommonen, tollasta me joudutaan joka päivä kestämään.." Syö siinä sitten aamupalaa, mun teki mieli vaan heittää sämpylä siskon naamaan ja lähteä ovet paukkuen. Ja tätä kuunnellessako mun pitäis olla positiivinen? On se jännä kun mua monet ihmiset JOPA TUNTEMATTOMAT sanoo iloiseksi,aurinkoiseksi, postiiviseksi, eloisaksi, hymyileväksi jne. Muutenkaan tässä torpassa mulla ei saisi koskaan ollakaan huonoja päiviä, vaan mun pitäisi olla aina valmiina kaikkeen. Oli ihan kiva kun sisko tuli viikko sitten, ne ekat kaksi päivää oli ihan kivoja, mutta mitä kauemmin sisko on täällä sitä enemmän ärsyttää, masentaa, ahdistaa ja tulee taas vaan niitä samoja oloja mitä ennen. Lisämausteena tässä on vielä se etten oo jutellut sen miehen kanssakaan kohta viikkoon.. Oikein kaipaan sitä kuinka hän tietäis mistä naruista vetää ja sais mut paremmalle tuulelle.

Jos porukat tietäis mun menneisyydestä, ne varmaan keksis siitäkin jotain mussuttamista, sen takia mä en niille edes tahdokkaan kertoa. Välillä on vaan olo että mä en kuulu tähän perheeseen, miten nää voi olla näin hiivatin erilaisia ihmisiä. 

Tää oli tällänen lyhyt avautuminen, joka oli pakko kirjottaa, nyt pitää alkaa valmistautumaan, sillä lähden kaverille karkuun tätä paskaa.