Mitkä on mun salaisuudet?

Aattelin nyt tehdä jotain mitä en ikinä aattelut tekeväni, nimittäin päästää teitä hiukan sisään mun päiväkirjaan, kirjoittaa tänne muutamia tekstejä, tai otteita joita oon kirjoittanut aikoinaan. Ajoilta jolloin olin aivan loppu, ajoilta joilloin en nähnyt valoa tunnelin päässä, ajoilta jolloin en tiennyt jaksanko enää.. Anteeksi jos järkytän joitain tällä, mutta jotenkin tää vaan tuntu ajankohtaselta tekstiltä tähän väliin. :/  

6.12.2013 Perjantai

Vittu se alko taas! Taas saan kuunnella äitin suusta kuinka olen laiska, tyhmä, en saa mitään aikaiseksi, ruma, läski jne. En todellakaan pidä äitiin yhteyttä kun täältä pois pääsen! Se ei koskaan kehu mua tai sano musta mitään positiivista. Mun tekis mieli taas napata joku lääkepurkki ja antaa mennä. Musta tuntuu etten kuulu mun perheeseen. Voinko edes sanoa että mulla olisi perhe? Välillä tai no aika usein tuntuu että en. Tulee sellanen olo etten olis toivottu lapsi. Pelkkä vahinko jota kadutaan niin perkeleesti joka päivä. Näähän olis täydellinen perhe ilman mua. Olis kiva jos mun hautajaisissa olis mun päiväkirjoja luettavana, sitten kaikki sais tietää totuuden tosta mulkusta. Mutta se on niin taitava puhumaan paskaa, että varmasti saa käännettyä kaiken taas mun syyksi. Niin se on aina menny.

Miten nää ei huomaa että mä kärsin joka päivä? Eilenkin yritin jutella äidille niin se alko vaan nukkumaan. Oon sit kai tosi mielenkiintonen tyyppi. Jos äiti pitää tyhmänä ja tylsänä niin mites sitten muut? Jos en kelpaa edes omalle perheelle, ni en mä silloin kelpaa muillekkaan. Voin vaan kuvitella mitä äiti sanoo mun mekosta minkä tilasin. Oon ihan varmasti läski huora. Mä en enää pysty edes itkemään. Kaikki on äitin syytä.

Mä haluisin paikkaan jossa ei tarvii stressata ja saan olla vapaa. Mun on oltava vahva, en voi näyttää että oon heikko. Mun on näytettävä ihmisille että olen parempi kuin ne. Mikähän mun virka täällä on? 

Tässä muutamia otteita pitkin vuosia..

- Nykyään musta tuntuu et oisin näkymätön ja ihmiset kävelee mun lävitse. Kukaan ei pysähdy kysymään että miten voin, onko kaikki hyvin? Mikä mussa on vikana? Ois ihanaa lennellä tuola enkelinä, ilman huolen häivää. Oon aina rakastanut enkeleitä, niissä on ollut jotain mikä kutsuu mua puoleensa. Ne on niin kauniita. Mä haluan mun hautakiveen enkelin. Musta tuntuu että oon puolet mun elämästä ollu toinen jalka haudassa. Mä olen heikko kun annoin ihmisten pilata mun elämän. Kukaan ei koskaan ole sanonut että olisi musta ylpeä. Voiko tätä mieltä vielä korjata vai oonko jo liian rikki? Mun elämä on perseestä!

- Koulussa on hankalaa, vaikka kuinka yritän en voi/pysty olemaan oma itseni. En mä arvannu että tää sopeutuminen voi olla näin vaikeaa. Mitä jos mä en sopeudu?

- Mua ahdistaa, mulla on on kuuma, pyörryttää. Oon nyt lähiaikoina, oikeestaan helmikuusta lähtien saanu ahdistuskohtauksia. Alkaa vaan ahistaa enkä aina ees tiedä syytä. Tuntuu ettei henki kulje, kurkkua puristaa, ihan kun sydän jättäis lyöntejä välistä. 

- Ihan kuin oisin vankina omassa kehossa. Kukaan ei voi ymmärtää

- Mun elämä pyörii samaa ympyrää, pientä ympyrää. Mokaan aina kaiken mitä teen. Musta tuntuu etten tunne enää mitään, ihan kun multa olis viety sydän rinnasta.