Se on ihan ok, et sä haluut itse tarinaasi kirjoittaa

Tiedättekö sen tunteen kun oot kohta vuoden etsinyt uutta työpaikkaa, oot lähettänyt kymmeniä työhakemuksia ja käynyt parissa työhaastattelussa. Työhaastatteluissa on ihmetelty kun alalta ei ole kokemusta kuin koulun harjoittelut. No niin, mun oli pakko pitää nykyinen työ koulun ohella koska mikään muu paikka ei voinut tarjota mulle töitä yhtä hyvin, jotta mulla olisi ollut varaa käydä koulussa. Ja miten sitä kokemusta voi tulla, kun en pääse minnekkään. Kuten siis arvata saattaa, viimeisestäkin paikasta tuli vastaus, kieltävä sellainen. YLLÄTYS! Jotenkin osasin varautua jo siihen. Mutta kun kaikki on mulle jokaisen haastattelun jälkeen sanonut että kyllä sä sinne pääset, niin on sitten salaa itsekkin toivonut että ehkä tänne.. Mutta ei.. On vähän turhautunut olo, kymmenen vuotta haaveilet unelmiesi alasta, upotat kolme vuotta aikaasi unelmiesi kouluun, aloitat työnhaun heti valmistuttuasi ja vuosi sen jälkeen ollaan edelleen tässä. Jos mä en nyt pääse mihinkään, miksi mä myöhemminkään pääsisin? Mä en enää jaksa kirjoittaa yhtään työhakemusta, en jaksa enää yhtäkään työhaastattelua, en jaksa..

Hetkeksi mua piristää muutaman työkaverin sanat, "meidän onni että saadaan pitää tollanen työmyyrä meillä", "ne ei todellakaan tiedä mitä menettävät.". Mutta musta tuntuu että toi mun työ on jo niin nähty, voiko se tarjota mulle enää mitään uutta? Jos töihin menokin on pakkopullaa. Jos on vain muutama työkaveri kenen kanssa on oikeasti hauskaa olla töissä. Voinko enää nauttia työstäni samalla tavalla kuin alkuaikoina. En jaksa enää olla iloinen asiakaspalvelija, vaikka olisin, siitä ei saada mitään kiitosta. Töissä on muutenkin ollut älytön kiire, väkeä vähennetään, ei ole sairaslomien paikkaajia, ihmisiltä vaaditaan liikaa, pitäisi joustaa älyttömiä määriä ja jotenkin ne on aina samat ihmiset ketkä joustaa.. Vapaita ei siis ole paljon mitään, ja melkein joka vapaalla sua kysytään töihin. Tiedän ettei mun tarvitse suostua jos en tahdo, saan pitää vapaani. Mutta mulle on aina ollut vaikea sanoa ei, ja ajattelenkin aina että jos nyt tän kerran, ei yks kerta haittaa. Ja ajattelen että muut joutuvat kärsimään siitä jos töistä puuttuu esimerkiksi iltavuoro kokonaan. Vaikkei se mun ongelma olekkaan kun vapaalla olen, mutta silti. Ajattelen liikaa muita. Mun pitäisi osata asettaa itseni ykköseksi, miettiä omaa jaksamista. En mäkään ole superihminen joka pystyy tekemään töitä monta viikkoa yhdellä vapaalla. Huomaan itsessäni hiukan samoja piirteitä kuin vuosi sitten, kun mulla oli burn outin oireita, jälleen. Oon jatkuvasti väsynyt, eikä mikään nappaa, työt pyörii päässä koko ajan. Mun oma henkilökohtanen elämä kärsii töiden takia, en oo kummipoikaakaan kerennyt kuukauteen näkemään, mikä ärsyttää mua paljon. Aina ajattelen että palkkapäivänä saan kiitoksen kovasta työstä, mutta ei, ei todellakaan. Siihen työmäärään nähden palkka on aivan hanurista. 

Ja se että tietyt ihmiset jaksavat kiukutella töissä ja olla kuin viisivuotiaan tasolla vie omiakin voimia, vaikka kuinka yrität olla piittaamatta heistä, mutta kun joudut heidän kanssa samaan vuoroon ni jestas sentään. Jos ei edes tervehditä töihin tullessa, ei mennä auttamaan vaikka nähdään että toisella on kiire. Ihan oikeesti millä vuosisadalla nyt eletään? Asiakkaat valittaa koko ajan kun kestää ja paikat on likaisia, niin no miten siinä kerkeät siivoamaan kun et kassan takaa pääse mihinkään ja apua ei muilta heru.

Työt vie muutenkin niin paljon energiaa, en jaksa tehdä töiden jälkeen mitään. Tulen kotiin ja menen suoraan sohvalle tai sänkyyn makaamaan ja siinä makoilenkin niin kauan kunnes täytyy taas lähteä töihin. Kaikki mitä mun pitäisi tehdä mm. kotityöt siirtyy aina eteenpäin, kun ajattelen että "kyllä mä ens vapailla, en mä nyt jaksa..".  Ei mua loppujen lopuksi edes haittaisi tuo huonokaan palkka, jos tuo työ antaisi sitä mitä mä tahdon, jos ihmiset tulisivat toimeen keskenään, eivätkä olisi aina katkeria toisilleen jostain asiasta. Sekin kun esimiehiltä ei saada mitään kiitosta mistään, no viimeksikin kun esimieheni kysyi mitä kuuluu, sanoin että mitäs tässä uhrasin vapaani tähän työvuoroon. Tokaisi esimieheni että "kiva, sä ootkin ollut aina sellanen kiva uhrautuja.". Silloin tajusin että hitto mä oon oikeesti juostanut eniten varmaan koko torpassa, mulla kärsi koulu töiden takia, en jaksanut edes panostaa siihen niin paljon kun olisin voinut. 

Välillä mietin myös sitä että oonko mä käsikirjoittanut mun elämäni liian tarkkaan päässäni. Tiedän mitä haluan ja mitä en. Mä tiedän minkälaista työtä tahdon tehdä, enkä tyydy vähempään. Pitäisikö mun puhkaista mun saippuakupla?  Eräs ystäväni ehdotti että lähtisin opiskelemaan lisää, jos en pelkästään lähihoitajan papereilla pääse minnekkään. Niin no mitähän mä opiskelisin enää.. Lisää jotain kursseja?

Onneksi kohta on kesäkuu ja melkein kuukauden kesäloma. <3