7- luokalla meidät jaettiin taas uusiin luokkiin. Tutustuttiin uusiin ihmisiin ja kouluun. Tällöin meillä oli semmonen kolmen tytöt porukka missä aina hengailtiin. Kiusaaminen jatkui, sanallisena. Yritin panostaa kouluun koska ei mun elämässä sillon ollut oikein mitään muuta kuin koulu ja pari ystävää. Kouluun panostaminen oli tosin vaikeaa sillä sait koulussa että kotona kuulla olevasi tyhmä. Ja jopa oma äiti sanoo sulle että toivoisi että olisin kuollut ja katuu että on edes synnyttänyt mut. Kyllä tollasset sanat jää mieltä kaivelemaan ei ne varmaan ikinä sieltä lähde. Eikä se ikinä ole noita sanoja perunut tai anteeksipyydellyt. En muista oliko se nyt seiskaluokan aikana kun mulle kehittyi jo lievä syömishäiriö ja olin masentunut. Se oli joko tässä seiskaluokan lopussa tai kasiluokan alussa. Sekin johtui vaan kiusaamisesta ja siitä kun sua kotona haukutaan koko ajan. Aina kun satuimme liikkumaan äidin kanssa jossain ja hän törmäsi tuttuun siskostani ja veljestäni hän puhui kivoja juttuja, mutta minusta joka seisoo vieressä haukutaan maanrakoon kuinka olen huono koulussa jne. Silti äitini ei voinut auttaa minua läksyissä vaikka pyysin aina piti pyytää apua isältä tai siskolta.
Kasiluokalla meidän kolmen tytön porukkaan tuli yksi uusi tyttö, mun pelastus. Olin nimittäin seiskaluokan lopussa aika masentunut eikä sitä edes kotona huomattu eikä koulussakaan. Nyt uskalsin jo jutella terveydenhoitajan kanssa mun ongelmista, mutta sekin vähän jäi kun terveydenhoitajakin vaihtui ja mun luottamusta on aika vaikeaa saada. Terveydenhoitaja kuitenkin totesi mulla lievän masennuksen ja syömishäiriön ennen lähtöään. Uutta terveydenhoitajaa ei edes kiinnostanut ja se uskoi kun sanoin että kaikki on hyvin. Kuitenkin kiersin edelleen kotiin kaupan kautta. Kasilla alettiin myös käymään riparia. Niissä riparitapahtumissa ja leirilä tunsin kuuluvani porukkaan. Taisin olla myös kesällä ekaa kertaa kesätöissä. Kasin aikana harkitsin myös kaiken näköstä tyhmää. Kasilla peliin tuli myös alkoholi ja tupakka. Vietettiin iltoja kylillä juomassa ja riehumassa. Kotona sain kärsiä edelleen äidin haukuista ja lyönneistä. Välillä olin vessassa lukkojen takana itkemässä, josta isäni mut löysi ja pyysi tulemaan pois ja aina sai mun pään puhututtua ympäri että äidillä on huono päivä yms. Ja täydellisen perheen esittäminen jatkui.
Ysillä oli edelleen kiusaamista sanallisessa muodossa, mutta se oli vaan satunnaista. Oltiin taas koulun vanhimpia ja muut kiusasi nuorempia ja kiusaaminenkin keskittyi enemmän yhteen toiseen yksinäiseen meidän luokalla. Toki mäkin aloin kiusaamaan häntä, ettei mua kiusattaisi, silti välillä välitunneilla hengailtiin hänen kanssaan. Jälkeen päin sitä on miettinyt että on ollut tosi tyhmä kun on tollasseen lähtenyt mukaan, mutta sitä pelkäsi että jos en nyt tee niin kuin muut tekee ne iskee taas kyntensä muhun. Ysillä taisi meidän kouluun tulla uusi oppilas, kaverin luokalle. Hän alkoi pyörimään meidän porukassa. Meillä oli oma jengi. Jäin myös kiinni juomisesta ja siitä ei tietenkään hyvää seurannut. Ja siitä seurasi taas monet lyönnit. Nyt osasin jo sanoa vastaan. Ysillä syömishäiriökin "parani" kun kiusaaminenkin lakkasi vähäksi aikaa. Tehtiin yhteishaku hain yhteen lähikouluun ja pariin mitkä olisi olleet kauempana. Pääsin lähimpään kokkipuolelle. Olin kesätöissä lasten parissa.
Kokkipuolelle mentäessä olin onnellinen että pääsin pois vanhasta koulusta. Se oli mulle kuin uusi alku. Silti pelotti sillä suurin osa kiusaajistani oli samassa koulussa, mutta eri linjalla. Tutustuin luokallani muutamaan ihmiseen. Luokka oli aluksi aika iso, mutta pikku hiljaa porukkaa siirtyi muualle tai lopetti. Pikku hiljaa luokka jakautui tupakoitsijoihin ja savuttomiin. Itse olin savuttomien puolella. Pari kertaa mulle auottiin päätä ekan vuoden aikana. Eka vuosi meni aika nopeasti. Pelkäsin aina bussimatkoja sillä bussissa kohtaisin kiusaajani enkä pääsisi pakoon. Harkitsin ensimmäisen vuoden aikana lopettamista, mutta kävin koulun hammasta purren loppuun sillä ajattelin että kadun sitä myöhemmin ja olen voinut viedä jonkun paikan joka oikeasti sinne olisi halunnut.
Toisena vuonna meitä oli enää alle kymmenen. Tietysti kun olimme pienellä porukalla yhteishenki tiivistyi ja luokka alkoi hengailemaan keskenään. Ketään syrjimättä. Edelleen pelkäsin bussimatkoja. Jäin suosiolla eteen jottei tarvitse mennä taakse kiusaajieni sekaan. Oli aika paljon työssäoppimista. Alettiin pohtimaan aiheita opinnäytetyölle. Opettaja vaihtui kesken vuoden, ensin parilla minun lisäksi oli hirveä kapina sitä vastaan.
Kolmas vuosi oli melkein kokonaan työssäoppimista. Ja sain itselleni samalla työpaikan. Nyt meitä oli enää ihan muutama hassu, meidät pystyi laskemaan yhdellä kädellä. Tykkäsin luokastani. Ja opettajastamme. Kokkipuolen aikana äitini ei tainnut lyödä kuin muutaman hassun kerran kun olin katsomassa telvisiota ja hän tulee töistä ja haluaa katsoa jotain omaa ohjelmaansa ja en antanut vaihtaa kanavaa. Olin päässyt eroon kiusaajistani ja olin onnellinen. Aloin saada itsetuntoani takaisin pikkuhiljaa. Tein myös yhteishaun ja hain uudelle alalle, lähihoitajaksi koska totesin ettei kokin hommat ole mun juttu.
Tein töitä ja odotin päätöstä koulusta pääsenkö opiskelemaan uutta alaa vai en. Päätös tuli ja onnistuin, vihdoin! Olin innoissani että pääsen vihdoin opiskelemaan alaa mistä olen kiinnostunut. En oikeastaan tainnut edes ikinä jännittää uuden koulun alottamista kamalasti, koska kyseessä oli kuitenkin sama vanha koulu missä kävin kokkipuolen, taisin jännittää vain luokkaani hieman sillä tiesin että he ovat 3- vuotta nuorempia. Ajattelin että hitto jos koko luokka on semmossia pikkulissuja täynnä : D
No lähihoitaja koulu alkoi, kokoonnuttiin ekana päivän perinteisesti saliin, jossa jo yksi poika pyörtyi. Kun vihdoin oltiin päästy luokkaan katselin ympärilleni ja totesin että hitto mä oon vanha, kaikki näytti siltä että on tullut suoraan yläasteelta. Onneksi niin ei ollutkaan oli sielä jopa mua vanhempiakin, osalla oli jo lapsia. Meidän luokka jakautui heti kolmeen osaan. Oli sen kylän pissaliisat, aikuiset ja me "normaalit". En muista oliko se ekan vai toisen vuoden aikana kun meitä otettiin jo puhutteluun ryhmähengestä. Hassua, luulisi että lähihoitajilla olisi hyvä ryhmähenki, mutta ei. :D Eka vuosi meni aika nopeasti. Käytiin päiväkodissa työssäoppimassa ja totesin että se on minun juttu. Olen siis jo kutoselta asti haaveillut päiväkotiin pääsemisestä. Löysin myös muutaman uuden ystävän, jotka ovat kokeneet samanlaisia asioita.
Toisena vuonna meillä oli edelleen samat porukat. Opettajat ärsytti meitä kaikkia. Olin vanhusten kanssa työskentelemässä ja totesin että tämä olisi viimeinen vaihtoehto mihin haluan. Ne olot joissa vanhukset joutuvat olemaan, ei kiitos. Olin myös kehitysvammaisten parissa, se olisi toinen sellainen työ mitä voisin tehdä se oli mukavaa. :) Toisen vuoden aikana en hirveästi ole koulunpenkkiä kuluttanut sillä mulla on hyväksilukuja tuolta kokkipuolelta. No ensi viikolla menen ensiavun kakkoskurssin suorittamaan vielä.
Syksyllä siis vaihdan koulua. Erikoistumisvuosi alkaa, erikoistun siis lapsiin, jos joku ei nyt tästä tekstistä sitä jo tajunnut. :D Kiusaaminen on jättänyt pysyvät arvet ja varmasti kiusaaminen on aina osa mun elämää haluan sitä tai en. Ilman kiusaamista olisin luultavasti tosi avoin ihminen, mutta nyt, toisaalta ehkä ihan hyvä, tarkkailen ensin miten ihmiset toimii ja millaisia he on ennen kuin alan heille mitään kertomaan. Olen myös oppinut tulkitsemaan hyvin ihmisiä. Mua ärsyttää myös se että en uskalla usein lähestyä uusia ihmisiä, saatan vain katsoa kaukaa että tuo ihminen olisi mielenkiintoisen näköinen. Halveksun mun kiusaajia, ja niistä nyt suurimmasta osasta onkin tullut niitä huumeveikkoja. Silti olisi mukavaa tietää mikä on johti mun kiusaamiseen. Oliko se vain mun koko vai se että asuin maalla? Välit äitiini eivät ole yhtään sen paremmat kuin ennenkään, riitoja on ainakin kerran viikossa, eikä sitä kiinnosta miten mulla menee, ei se kuuntele mun juttuja sitä kiinnostaa telkkari. Olisin toivonut että se olisi ollut mun lapsuudessa enemmän läsnä leikkinyt mun kanssa tai jotain, mutta ei sen piti aina katsoa telkkaria ja laittaa sisko pitämään mulle seuraa. Oon oppinut pärjäämään yksin. On auttanut tosi paljon että olen jo pienestä asti kirjotellut päiväkirjaa. On ollut joku joka on "kuunnellut" kun on ollut ongelmia.
Nykyään uskallan sanoa omat mielipiteeni, enkä mene muiden mukana. Jos joku ei mua miellytä sanon siitä. Oon muuttunut yläaste ajoista aika paljon, ja ihan hyvä vaan. Oon onnellisempi mitä silloin ja nykyään yritän laittaa toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos kaikki negatiiviset asiat musta. Usein se on kyllä aika vaikeaa. Nykyään uskallan myös ajatella mikä on mulle parasta, eikä mikä muille. Osaan jo sanoa ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti