Tää ei oikein ole ollut mun viikko ei sitten ollenkaan. Ahdistus ja stressi ollut päällä koko viikon. Syksyllä koulun alussa meinasin polttaa itseni loppuun, kun olin koko ajan joko töissä tai koulussa, mulla ei ollut oikeastaan vapaa-aikaa ollenkaan, hyvä että nukkumaan kerkesin. Olin silloin erittäin väsynyt ja kiukkuinen, kuin persuksiin ammuttu karhu ja itkeskelin vähän väliä ihan kaikesta. Silloin mä päätin että todellakin vähennän työvuoroja, enkä vietä jokaista viikonloppua ja iltaa töissä. No se onnistuikin hetkeksi, mutta nyt huomaan taas olevani koko ajan töissä tai koulussa. Huomenna on tiedossa aamuvuoro, sunnuntai on vapaa, ja maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina olisi tentit mistä on pakko päästä ekalla läpi. Ja koko ensi viikonloppu töitä. -.- Ja sitten alkaa taas tenttiputki ja nekin olis pakko päästä ekalla läpi. Koulua on enää kymmenen päivää ennen kuin viimeinen harjoittelu alkaa, mulla ei ole harjoittelupaikkaa, mulla on helkutisti liikaa tenttejä rästissä, samoin tehtäviä, enkä mä vaan jaksa tehdä niitä. Vaikka olisi aikuisten oikeesti pakko. Tää on niin pienestä kiinni enää, en todellakaan aio luovuttaa! Mutta mun pää hajoaa! Mun päässä kummittelee koko ajan vaan ne tehtävät jotka mulla on tekemättä, ja portfolio pitää palauttaa tasan kuukauden päästä ja nyt olen tehnyt siitä peräti kaksi tehtävää. Mä saan tuurilla aina aloitettua tehtävät, kirjoitettua pari lausetta ja siihen se jääkin. Katoinkin tossa työvuorolistoista että mulla on ollut kokonaan vapaa viikonloppu viimeksi 1.-2.3, onhan siitä jo aikaa..
Tiistaina käytiin koulussa läpi kuolemaa ja masennusta. Pohdittiin miksi masennuksesta ei kerrota ja luokkakaverini sanoinkin aika hyvin "on se helpompaa sanoa että sairastat syöpää kuin että oot sekaisin päästäsi" Voin niin samaistua tohon. Enhän mäkään oo kenenkään muun kanssa kasvotusten mun masennuksesta puhunut kuin terveydenhoitajan kanssa ylä- asteella. Noi tunnit oli niin ahdistavat kun pystyi samaistumaan niin moniin asioihin mistä puhuttiin. Teki vaan mieli juosta autolle ja lähteä kotiin. Ihanaa oli taas saada muistutus siitä että kun kerran sairastut masennukseen tai syömishäiriöön ne seuraa sua lopun elämääs. Sulla on todella suuri riski sairastua mm. synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Ja mun luokkakaverikin kertoi että on sairastanut VIISI kertaa bulimiaa, ja hän on vasta 28- vuotias. En mä halua sellasta elämää, jossa taistelet koko ajan sun mieles kanssa, mutta se on vaan niin hiton vaikeaa kun ne monsterit sun päässäs on saaneet vallan.
Katottiin kanssa video, oli taas ihan kauheeta kattoa videota jossa lapsia kuoli, joo tiedän että hoitajana mun pitäisi pystyä kohtaamaan kuolema luonnollisena asiana, mutta lapsien kuolema ei ikinä ole oikein. Ja oon vielä haavoittuvainen papankin menetyksen suhteen, vaikka siitä onkin jo päälle vuosi. Ei mulla ikinä kokkipuolella ollut tällästä ahdistusta ja stressiä vaikka meillä olikin paljon koulujuttuja silloinkin. :/ Tekis vaan mieli sammuttaa puhelin ja jäädä peiton alle maailmalta piiloon. Välillä sitä tuntee muutenkin olevansa niin näkymätön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti