Itsetunto

Mikä on itsetunto?  Sehän on sitä että hyväksyt itsesi, luotat ja uskot itseesi ja kunnioitat itseäsi. Tässä parina päivänä mua on huvittanut kun äiti on kysynyt että olenko edelleen yhtä sosiaalinen kuin lapsena. Kuulemma esimerkiksi urheilukisoissa olin aina mennyt leikkivien lapsien luo ja liittynyt leikkiin, kun lähdön hetki oli tullut olin vain tokaissut "jatketaan ensi kerralla". Enkä edes tuntenut näitä lapsia. Itse en tuollaista toimintaa muista, mutta tuollainen kyllä vaatisi aika paljon itsetuntoa. Mun itsetunto on muserrettu tässä vuosien saatossa täysin nollaan, (kiitos äiti ja kiusaajat:), mutta pikku hiljaa oon jotenkin saanut hitusen itsetuntoa takaisin. Voin kertoa että se on todella vaikeaa, kun reilu 10 vuotta on kuunnellut olevansa tyhmä jne..

Nyt monena päivänä kun oon ajellut kouluun on radiosta soinut Auroran Eilisen aurinko, siinä lauletaan että ne teki mulle väärin niiin niin väärin, mutta mä en kanna kaunaa enää.. Oon ajatellut että, ehkä mun pitäisi vaan antaa anteeksi mun kiusaajille ja yrittää aloittaa äidin kanssa puhtaalta pöydältä, mutta mä en pysty. Mun mielestä se en ole minä jonka pitäisi pyytää anteeksi. Mä en edes usko että nää suoraan sanottuna kusipäät edes muistaa, kuinka ne on mua kohdelleet. Mua kuvottaa olla heidän kanssaan jo samassa tilassa. Mä en pysty unohtamaan, aina kun nään jonkun mun entisistä kiusaajista tulee heti peruskoulu mieleen. Miten voisin unohtaa jotain, minkä takia mun elämä meni pari vuotta hurjaa vauhtia alamäkeä. Oon nyt parina päivänä miettinyt myös sitä, että jos en olisi tutustunut nykyiseen parhaaseen ystävääni, olisinko oikeasti sortunut tekemään sen tyhmimmän päätöksen ikinä. :/  En mä kyllä pidemmän päälle olisi sitä paskaa yksin jaksanut. Anteeksi nyt vain ruma kielenkäyttöni. Oon myös miettinyt sitä, että ymmärtäiskö mun entiset kiusaajat mitä he ovat mulle saaneet aikaan, jos he lukisivat muutaman tekstin mitä olen kirjoittanut. Mutta toisaalta, en yleensäkään näytä monelle ihmiselle mun herkkyyttä ja sitä kuinka hajalla oikeasti olen. Mut on opetettu pitämään kulissit yllä. Meidän perheessä ei koskaan ole saanut näyttää heikkouksia muille. Tietyllä tapaa oon sitä kautta oppinut kätkemään heikkouksiani. Mua ärsyttää, koska mä haluisin osata näyttää tunteeni avoimesti ja keskustella tietyistä asioista ihan kasvotustenkin, mutta se on vaan todella hankalaa kun keskustelunaiheet on mulle herkkiä ja itsetunto nollassa. Meillä on ollut vanhanaikainen kasvatus, perheen asiat pidetään perheen sisällä, kaikki on aina hyvin jos joku kysyy, vaikka todellisuudessa ihmiset olisivat toistensa kurkuissa kiinni.

Oon myös pohtinut sitä, että jos mun unelmia ei olisi tallottu heti pienestä pitäen, olisin saanut kulkea omia polkujani, niin olisinko erillainen kuin nyt? Missä mä nyt olisin? Tai jos mua ei olisi lyöty silloin kun en ole mitään väärää mielestäni tehnyt, jos olisin saanut selitykset niille lukuisille lyönneille, löin sinua koska.. No joo ei se silti oikeuta äitiä lyömään lasta. Lapsuuden fyysinen väkivalta sai mut vetäytymään kuoreeni ja epäilemään itseäni. Musta tuntuu että ilman mun lapsuuden koetuksia, olisin varmaan oikeasti super-avoin ihminen.

Voin kertoa että on muuten ihan hanurista, kun sulla ei ole itsetunto kohdillaan. Mikään päivä ei ole samanlainen, vaikka sulla aamulla herätessä olisikin hyvä päivä, voi jo puolen päivän aikaan päivä olla pillalla, koska et vaan pysty luottamaan itseesi tarpeeksi. Tajusin kanssa yhtenä päivänä, että oikeastaan en loppujen lopuksi puhu mun ongelmista oikeastaan melkein kellekkään. Saatan jostain mainita ja vähän aikaa kirota asiaa, mutta sen jälkeen keskustellaankin jo toisen ongelmista.

Joidenkin silmiin saatan vaikuttaa vahvalta ja todella positiiviselta ihmiseltä ja mun toinen motto onkin "jos nyt positiivisesti ajatellaan..", mutta todellisuudessa näin ei ole, sen naurun ja hymyn taakse kätkeytyy paljon tuskaa. Kuten täällä jo monesti olenkin kirjoittanut, musta on vuosien saatossa tullut erittäin hyvä tekohymyilemään. Eikä ihmiset ole vielä huomanneet eroa mun oikeaan hymyyn. Se on vaan se suojamuuri mikä mulle on vuosien saatossa tullut. Todellisuudessa olen erittäin erittäin yliherkkä ihminen, mut voi saada yhdellä sanalla,lauseella tai teolla itkemään. Ja ei en itke edes kaikkien ihmisten edessä. On vain muutamia ihmisiä kenen edesssä uskallan näyttää heikkouteni ja itkeä. Mutta yleensä kuitenkin itken mieluiten yksin, koska silloin kukaan ei ole todistamassa heikkouttani. Ei päivääkään etten jossain vaiheessa päivää miettisi mun peruskoulu aikoja. Aikaa jolloin mun elämä oli melkeinpä yhtä helvettiä.