Helpottaako tää koskaan?

Kello on taas jo yli kolme yöllä ja mä olen edelleen hereillä. Mulla on mennyt tää helmikuu aivan ohi, ei mulla oo kunnollisia muistikuvia mitä oon tässä kuussa tehnyt, muistan vaan valvotut yöt, ahdistuksen ja ikävän. Mulla ei ole mitään muistikuvaa mitä ollaan tässä kuussa käyty koulussa, kaikki on mennyt aivan ohitse. Oon joka yö nukkunut parhaimmillaan 2h, viikonloppusin vähän enemmän. Mä en vaan saa unta, vaikka tekisin mitä.
Monta kertaa oon nukkunut pommiin, niin että mulla on mennyt koko koulupäivä ohitse. Tän kuun aikana oonkin missanut useamman koulupäivän ja  ryhmänohjaajani kysyinkin multa tänään että mistä mun poissaolot johtuu, no kerroin sitten siinä kyynel silmässä hänelle että tää helmikuu on ollut mulle todella vaikeaa aikaa, en osaa enää nukkua, stressaa ja että ensi viikolla papan menettämisestä tulee vuosi. Ryhmänohjaajani oli ihanan ymmärtäväinen ja ehdotti että hakisin apua unettomuuteen ja kuitenkin ilmoittaisin vaikka herättyäni miksen ole ollut koulussa, koska he ovat kuulemma monesti pelänneet että olen ajanut kolarin kun kuitenkin pidemmältä kuljen. Ja että syy on ihan ymmärrettävä. Yritin pitää itseni kasassa, koska en halunnut romahtaa totaallisesti opettajan edessä. Kun yritin sanoa syytä miksen ole koulussa ollut, en vain saanut ensin sanaa suustani, kurkuun nousi jälleen pala ja aloin haukkomaan henkeäni. Olin varmaan minuutin hiljaa ennen kuin värisevällä äänellä sain kerrottua papasta. Itku kurkussa lähdin kävelemään autolle, ja kun auton ovi pamahti kiinni aloitin taas hysteerisen itkemisen. Piti siinä hetki itseä koota ennen kuin lähdin ajamaan kotiin päin. Ensimmäinen kerta kun oikeasti sanoin sen nyt ääneen, niin monta kertaa oon siitä kirjoittanut, mutta vihdoin sanoin sen ääneen, alle viikko niin siitä on vuosi.. ;(

Miksi se sattuu vieläkin niiiiiiiin paljon? Miksi kaikki muut ovat pystyneet jatkaan normaalia elämää kunnolla? Pitäiskö mun jo kohta mennä johonkin psykologille kun tää ei vaan tunnu helpottavan millään. On hetkiä että tunnen itseni maailman onnellisemmaksi tytöksi, mutta sitten on taas näitä hetkiä kun seinät kaatuu päälle. Mutta ehkä tääkin kertoo sen että rakastin pappaa niiiiiiin paljon! <3 Voiko sydän oikeasti särkyä, parina päivänä on sattunut niiiiiiiiiiin paljon ettei mitään järkeä. Välillä on tuntunut ettei mulla enää olisi koko sydäntä kun on tuntunut ettei se enää syki. Vaikka mulla onkin ollut jo aikaisemminkin vaikeaa, en oo varmaan vielä koskaan itkenyt näin paljon kuin tämän vuoden aikana.

Joka ikinen yö tän helmikuun aikana, oon löytänyt itteni selaamasta vuoden takaisia kirjotuksia. Vaikka muistan ne päivät edelleen kuin eilisen, miksi mä kiusaan itseäni koko ajan niitä lukemalla? Luen ne aina uudestaan ja uudestaan. Sama on noiden tiettyjen kappaleiden kanssa oon kuunnellut niitä joka päivä monen monta tuntia putkeen.

Tasan vuosi sitten valvoin myös tän kyseisen yön. Keskiviikkona alettiin puhumaan saattohoidosta ja lääkkeille annettiin perjantaihin asti aikaa alkaa tehoamaan. Torstai päivän pelkäsin, enkä nukkunut to-pe yönäkään oikeastaan yhtään. Perjantaina olin masentuneena lähdossä töihin kun äiti sen sanoi "lääkkeet on alkaneet tehota, saattohoitoa ei aloiteta." Perjantain hymyilinkin kuin Naantalin aurinko ja olin erittäin iloinen ja onnellinen. Viikonlopun nukuin paremmin kuin pitkään aikaan, varsinkin su- ma yö, onnellisena siinä heräilin ja menin tapani mukaan Facebookkiin, koko maailma pysähtyi kun näin sen surunaaman serkkuni seinällä. Tuijotin sitä hymiötä varmaan viisi minuuttia ennen kuin uskalsin katsoa kommentit. Mä arvasin jo sen, mutten tahtonut hyväksyä sitä. Pelkäsin mennä keittiöön, en uskaltanut edes katsoa ketään silmiin. Mulla oli vesilasi kädessä kun äiti sen sanoi "pappa on kuollut", mä olisin voinut puristaa sen vesilasin rikki ja lyyhistyä siihen paikkaan. Mutta mä pidin kulissit yllä, otin hörpyn vettä ja juoksin mun huoneeseen, lyyhistyin sängylle ja suljin silmät jolloin mun mieleeni palasi mun ja papan viimeinen kohtaaminen. Mä olin niiiin pettynyt itteeni, miksen mä luottanut mun vaistoon ja jäänyt kotiin. Tai miksen mä oikeasti hypännyt sillon Turussa suoraan ensimmäiseen bussiin, kun mulla oli heti perille päästyämme sellanen tunne et mun ei pidä olla täällä nyt. Mun suurin virhe oli lähteä reissuun sinä viikonloppuna.

Sattuuko tää siksi näin paljon? En kerennyt viettämään aikaa papan kanssa viimeisen kerran. Viimeisin asia jonka papasta muistan on se kun hyvästelin pappaa kun tein lähtöä, pappa laittoi käden mun olkapäälle ja sanoi että pidä hauskaa. Lupasin papalle että pidän, mutten pystynyt sitä lupausta pitämään. ;( 

Varmaan ensimmäisen tunnin itkin samalla surua pappa kohtaan ja  vihaa itseäni kohtaan myös sen takia koska olin nukkunut edellisyön niin hyvin, en herännyt kertaakaan sinä yönä. Välillä mietin, jälleen taikauskoisena, että oonko kuitenkin alitajunnassa tiennyt sen että pappa on jo rakkaansa luona ja onnellinen pitkästä aikaa, että pappa on viimein saanut rauhan. Yht'äkkiä mun oli pakko löytää valokuvia papasta, sotkin mun huoneen järkyttävään kuntoon kun etsin niitä valokuvia, heittelin kaapeista ja laatikoista kaiken vastaantulevan tavaran lattialle, koska halusin vaan löytää ne kuvat. Viimein ne löysinkin ja lyyhistyin huoneeni nurkkaan katselemaan kuvia. 

                                     

                                     

Jos vaan olisin kerennyt pohjoiseen hyvästelemään, olisin voinut soittaa papalle tän biisin. <3

Mulla on enää tunti aikaa nukkua, ennen kuin pitää alkaa valmistautumaan viimeiseen koulupäivään ennen lomaa. Pakko se on vielä jaksaa tämä päivä. Huomenna saan jo nukkua pidempään ennen iltavuoroa. Voisin kokeilla saanko edes unta..