Every tear falls down for a reason

<3

Eilen sattu ja tapahtu kaiken näköstä. Oltiin katsomassa Sami Hedbergin keikkaa parin kaverin kanssa. Keikkaan asti oli ihan mukavaa, mutta mä en vaan voinut ottaa rennosti kun tiesin että portfolion palautuspäivä on huomenna ja se on edelleen kesken ja muutenkin mua alkoi ärsyttämään pari ihmistä kun ne heitti sellasta settiä koko ajan että meni hermo. Okei joo varmaan oli läppää, mutta vois välillä miettiä mitä sanoo ennen kuin suustaan sen päästää. Ja varsinkin jos tietää edes mun taustaa vähän, ja jos mulle tollasta laukoo läpälläkin päin naamaa se jää mun päähän vielä pitkäksi aikaa. Saatan ottaa sen ensin läpällä, mutta sitten rupean miettimään että oliko toi oikeasti edes läppää vai ei, kun se kuitenkin tuli sellaisella äänensävyllä ja sen jälkeen suunnilleen juostiin karkuun. Ja nämä ihmiset kyllä tietää, luotin heihin sen verran että uskalsin kertoa menneisyydestäni, tässäkö kiitos? Keikan jälkeen mentiin kaverille jatkamaan iltaa, tai no osa jatkoi ja se "vitsien" heitto jatkui koko loppuillan. Mua alko pännimään niin paljon, että päädyin pitämään mykkäkoulua, ei mulla edes ollut mitään sanottavaa, jos olisin suuni avannut niin sieltä oliskin tullut niin rumaa settiä ulos, että päätin pitää turpani kiinni. Taas vaihteeksi.. Kyllä mä pari kertaa sanoin että toi ei nyt ollut reilua tai jotain muuta vastaavaa, mutta sehän menee aina kuuroille korville.

Tuntuu taas että oon hajoomassa osiin ja palaset roikkuu teipillä kiinni toisissaan valmiina irtoamaan hetkellä minä hyvänsä.. Läheisten suusta, tommonen sonta sattuu eniten. Eilenkin mun teki vaan mieli paeta paikalta, mutta en taas voinut näyttää muille olevani heikko. Piti taas pitää kulissit yllä, mä en enää jaksa tätä näyttelemistä.

No siitä lähdettin toisen kaverin kämpälle nukkumaan, matkallakin oli jo jotain kärhämää erään humalatilan takia ja kämpässä se vain jatkui ja jatkui.. Mua vaan alko pännimään enemmän ja enemmän, kun koko ajan pitää tulla siihen selittämään aivan täyttä sontaa. Hetken jo pohdin lähdenkö kotiin nukkumaan,mutta päädyin kuitenkin jäämään kaverille ja lähtemään ajoissa kotiin. Taas voi todeta ton illan jälkeen, että alkoholi ei vaan sovi kaikille. Varsinkaan jos sitä ei osaa käyttää kohtuudella.

Mut on taas poljettu maahan, ja aika lujaa. Aina tässä käy näin, aina kun menee vähän paremmin, mut nujerretaan. Vaikka kuinka taistelet vastaan, mutta se on vaan niin pirun vaikeaa, yksin. Mä tiedän että mun pitäisi puhua mun tunteista avoimesti, mutta se on erittäin vaikeaa, varsinkin kun kohta 22- vuotta on tullut sontaa niskaan. Mä en tahdo kuulla niitä "tiedän miltä susta tuntuu" "älä ota tosissaan sen juttuja" jne. Välillä tuntuu että mua vältetään kuin ruttoa, muhun ei uskalleta koskea, mun mielipiteitä ei uskalleta kysyä, ihan kuin mulla ei olisi väliä, aivan kuin olisin jälleen näkymätön.. Varmasti monia jo ärsyttää lukea, näitä mun "masennus-postauksia", mutta eipä niitä tarvitse lukea jos ei kiinnosta, eikä tätä voi oikeasti ymmärtää jos ei itse ole kokenut. Musta tuntuu että oon hävittämässä itseni tähän suureen maailmaan. Aivan kuin mun ei olisi tarkoitus olla onnellinen.