Kuinka paljon ihmisen pitää jaksaa?

Tosiaan tänään kävin tekemässä iltavuoron, vaikka ihmiset kauhistelikin että miten menen jo töihin vaikka sain edellisenä päivänä kuulla suru- uutisen. Toisaalta oli ihan hyvä että kävin tekemässä sen vuoron, koska sen avulla sain ajatuksia vähäksi aikaa muualle, vaikka kyllä siinä joskus oli huulessa puremista että kestän. Ja nyt on sunnuntaihin asti vapaata, joten loppu viikon voin vain olla. Mutta jos en nyt sure rauhassa ajan kanssa niin en pääse ikinä ylitse tästä, vaikka se tällä hetkellä tuntuukin todella vaikealta päästä tästä asiasta ylitse, uskon että joskus vielä onnistun siinä. Mä tarvitsen vaan aikaa, vaikka siinä menisi monta vuotta niinkuin mummien kanssa niin uskon että onnistun. Oon niin ylpeä että pystyin tänää jopa puhumaan papan hautajaisista niin etten purskahtanut itkuun, vaikka se ei kaukana ollut.  Tässä on kyllä huomannut ketkä oikeasti välittää. Odotan kauhulla huomista sillä meille tulee vieraita, ja nää vieraat on sellassia että ne ei vaan ymmärrä. En jaksa kuunnella niiden lässytystä just nyt.

Tällä hetkellä on tosi vaikeeta saada ajatuksia kirjotettua, mutta puhukoon biisi puolestaan. Jos olisin hyvä laulamaan ja tietäisin että pystyisin laulamaan tän biisin ilman että alkaisin itkemään, tämä olisi yksi biisi jonka voisin laulaa papan hautajaisissa..

                                                                         <3

Nää illat on kaikista pahimmat. Illalla ennen nukkumaanmenoa on aikaa ajatella kaikkea. Päässä pyörii vaan asioita joita olisin voinut tehdä toisin.  Vaikka mun elämässä on ihania ihmisiä jotka on mulle todella tärkeitä niin silti on niin helkutin orpo olo.. Tuntuu etten jaksa enää nousta sängyn pohjalta ylös, haluisin vaan piiloutua peiton alle..Ei huvittaisi astua ovesta pihalle vaikka tuntuukin että seinät kaatuu päälle. En oikein ymmärrä sitä että miten vielä viime viikolla tää maailma tuntu pieneltä ja turvalliselta paikalta niin nyt kahden päivän ajan se on tuntunu hirmu isolta ja pelottavalta. Mun elämästä on viety tukipilari. Tuntuisko tää yhtä pahalta silloinkin jos olisin kerennyt kertoa papalle kaiken mitä en ikinä uskaltanut sanoa, koska meidän perheessä tunteiden näyttäminen on aina tuntunut pelottavalta, entä jos olisin kerennyt viettää edes sen viimeisen päivän papan vierellä.. Onko tässä elämässä enää mitään järkeä.

                                                                           <3

Tuntuu ettei tässä oikeastaan ole enää järkeä, tuntuu että multa riistettiin kaikki. Vaikka näyttäisin siltä että mulla on kaikki hyvin, niin silti oon sisältä rikki, miljoonassa palassa.

Mun päässä pyörii filmi joka alkaa aina uudestaan, mun ja papan viimenen kohtaaminen. Pappa tuli meille käymään pariksi päiväksi viime vappuna mun kahden tädin ja enon kanssa. Itsehän lähdin Turkuun vappuna koska sitä reissua oli suunniteltu jo jonkin aikaa, loppujen lopuksi en saanut siitä reissusta mitään irti ja heti Turkuun päästyäni tuntui että olen väärässä paikassa, harkitsin hyppääväni seuraavaan bussiin ja lähteväni kotiin. Kerkesin viettämään sukulaisteni kanssa vajaan tunnin ennen kuin otin suunnaksi Turun. Kun lähdön hetki koitti pappa oli vessassa, tietenkään en halunnut lähteä ennen kuin saan sanottua papalle heipat. Odotin vessan oven takana. Ovi avautui ja sanoin papalle että lähden nyt Turkuun, että oli kiva nähdä ja että varmasti nähdään vielä lähiaikoina uudelleen. Pappa hymyili laittoi käden olkapäälleni ja sanoi että pidä hauskaa, hyvästeli ja hymyili. Se oli viimeinen hymy jonka papalta sain. Ne olivat myös samalla papan viimeiset sanat mulle. Vapusta asti oon miettiny mitä mun päässä on pyöriny että lähdin Turkuun. Silti uskon että jokaisella asialla on tarkoituksensa. Mutten vain keksi mikä tarkoitus tällä oli?

Musta tuntuu et tää ikävä vaan kasvaa ja kasvaa päivä päivältä. Mulla on semmonen olo että tää on ehkä pahempaa kun mummien kuoleman jälkeen vaikka mummitkin oli mulle niiiiiin rakkaita, mutta tällä kertaa kyseessä oli kuitenkin viimeinen isovanhempi.Mummien kuolemasta mulla meni päästä yli monta vuotta, toinen mummi kuoli 2000 ja toinen 2002 en ollut päässyt ensimmäisen mummin kuolemasta edes ylitse vielä kun jo menetin toisen..

 Enää ei ole mummolaa, tai oikeastaa pappalaa mikä se viimeisen 10 vuoden ajan on ollut. Kun papan luokse meni tunsi ovella itsensä jo tervetulleeksi, tunsi olevansa oikeassa paikassa ja olon tunsi heti turvalliseksi. Sitä tunnetta jään kaipaamaan. Mua harmittaa myös suuresti se etten edes kerennyt tuntemaan toista pappaani. Ne asiat joita oon papasta kuullu on saanu mulle sellasen kuvan että pappa oli aivan huipputyyppi!

                                                                           <3

Mulla on taivaassa parhaimmat ja kauneimmat enkelit<3

Tiedän että surusta ei pääse eroon kuin suremalla, mutta tää suru hajottaa mut ja mun pään. Tää suru sattuu niin paljon.

Sen verran oon nyt kahden päivän aikana muuttunu, että en enää jaksa kuunnella sitä turhaa paskaa mitä eräiden suusta tulee. Oon nyt tosi äkkipikanen, mulla menee hermo helposti. Eikö ihmiset osaa enää käyttää sitä mitä sielä korvien välissä on?!

Tänäänkin oon viettäny monta tuntia vanhojen kuvien parissa ja kuten jo edellisessä postauksessa sanoin niissä kuvissa joissa pappa on mummin kanssa pappa näyttää todella onnelliselta, se saa miettimään kuinka kamalaa papan elämä on varmasti ollut viimeiset 10 vuotta. Kuinka yksinäinen pappa on mahtanut olla pienessä asunnossaan..

Oon myös miettinyt sitä että luultavasti hautajaisissa tehdään samalla tavalla kuin papan vaimon (mummin), lapset saivat käydä katsomassa äitiään arkussa ja täysi-ikäiset lapsenlapset saivat käydä jos halusivat. Mä en oo osannu päättää että kävisinkö katsomassa vai en. Tiedän että tulen katumaan molempia vaihtoehtoja, koska jos menen muistan papan laihtuneena, yksinäisenä vanhuksella jolla oli paljon kipuja ja joka luultavasti kärsi elämänsä viimesen viikon. Mutta jos en mene kadun sitä etten käynyt kasvotusten hyvästelemässä pappaa.

Voi kumpa olisit pappa asunut lähempänä niin oltaisiin nähty useammin.. Jos pappa olisi asunut samalla paikkakunnalla olisin luultavasti käynyt sielä monta kertaa viikossa, kenties joka päivä vaikka kokkailemassa papalle ruokaa. Ja vaikka pappa olisi asunut edes 20-100km etäsyydellä olisin käynyt sielä ainakin pari kertaa viikossa. Mutta ei pappa asui lähes 400km päässä. :( Voin kuvitella kuinka pappa olisi ilahtunut vierailuista ja kuinka ne olisi olleet viikon kohokohtia. :)

Pappa, kerrothan mummille, mummolle ja papalle terveisiä ja kerrot kuinka me täällä edelleen ikävöidään. <3

Kiitos, jos jaksoit lukea tämän, oli pakko taas saada purkaa ajatuksia..