Papan kuolemasta lähtien loppu- ja alkuvuodet on olleet mulle vaikeita. Tässä viikon aikana oon huomannut että oon taas alkanut oireilemaan. En saa nukuttua, makoilen vaan sängyllä musiikin soidessa taustalla tuijottaen kelloa ja katsoen kuinka minuutit kuluvat, pohtien kuinka yksinäinen pappa on viimeiset vuotensa ollut, kuinka kukaan ei ollut pitelemässä papan kättä kun pappa nukkui pois, kurkkua puristaa, henki ei kulje, ahdistaa, tuntuu ettei sydän toimi normaalisti, lopulta kyyneleet vierivät poskiani pitkin. Kuinka paljon ihmistä voi ikävöidä?
Antaisin tällä hetkellä mitä vain. jotta saisin edes halata pappaa. Saisin kuunnella niitä papan lukuisia tarinoita sodasta ja työnteosta. Saisin kuulla papan naurun, nähdä papan hymyn, kuulla papan äänen. Voisin tehdä vaikka kuukauden ilman palkkaa mitä tahansa työtä, kunhan tuo vaan toteutuisi.
Miksi se sattuu vieläkin niin paljon, vaikka tiedän että papan toive oli päästä rakkaansa viereen ja päästä kivuistaan. Pappa koki niin paljon elämänsä aikana, etten keksi edes mitään mikä papalta olisi jäänyt kokematta. Pappa näki lapsenlapsensa, näki lastenlasten häitä, lapsenlapsenlapsia, ylioppilasjuhlia jne..
Kaipaan niitä papan uteluita, uteluita miehistä, töistä ja kaikesta. :) Kaipaan sitä näkyä kun pappa istui nojatuolilla keppiinsä nojaten. Kuinka pappa aina huudahti ettei hän kuule kun joku hänelle puhui, kuinka pappa käveli kädet selän takana tutkiskellen paikkoja. Kuinka pelkästään papan läsnäolo sai tuntemaan olon turvalliseksi.
Mulla on niin ikävä, enkä usko että tää taas hetkeen helpottaa, kun vuosipäiväkin lähestyy jälleen. Ja tuskin lähiaikoina pääsen pohjoisenkaan. Mä niin tahtoisin käydä haudalla taas höpöttelemässä.
Miss you so bad<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti