Terveiset sinne taivaaseen

Täällä taas pitkästä aikaa! Varmaan ihmettelette että miten kirjottelen näin aikaisin aamusta. Syy siihen on uneton yö koska ulkona meni myöhään ja kotiin tultua tuli taas pappa mieleen. Parin päivän päästä siitä on jo kaksi kuukautta kun kuulin menettäneeni tärkeimmän ihmisen elämästäni. :( Oon koko yön käyny päässäni läpi elämäni kahta kamalinta päivää, 25.2 ja 15.3.Muistan ne vielä kuin eilisen. Mä haluisin niin takaisin pohjoseen, toukokuussa ois 10 päivää lomaa täytyy kattoa jos rahatilanne ois hyvä että jos saisin aikaseksi lähteä sinne.
 Kuten jo aikaisemmin tänne kirjotin että mulla on helmikuun lopun jälkeen menny vähän kaikki ohi. En vieläkään muista mitä kaikkea oon tässä välissä tehny, en muista mitään muuta ku työt ja muutamat kahvittelu kerrat ystävien kanssa. Pää lyö nytkin tyhjää tätäkin tekstiä oon puolisen tuntia kirjottanu, mutta pakko purkaa ajatuksia taas.

 Tänäänkin mua oottais iltavuoro joka alkaa tossa 14.00 ja kellohan on jo siis yli 7 aamulla :) Ei hirveästi ois tällä hetkellä kiinnostusta mennä sinne. Nää on taas näitä päiviä että haluis sammuttaa puhelimen ja piiloutua peiton alle. Mutta pakko töissä on käydä jos sitä rahaa jostain haluaa.

Tässä on kyllä huomannu senkin ketkä oikeasti välittää. Okei toisaalta ymmärrän koska kaikki mun ystävät tietää kuinka arka aihe tää mulle on niin tuskin ne haluu "kiusata" mua sillä, mutta silti, osan suusta en oo kuullu osanottoja tai mitään lohdutusyrityksiä. Toisaalta en ehkä kaipaakkaan niitä, mutta tulee vaan semmonen olo ettei nää ihmiset välitä. Olis muutenkin kiva että nämä ihmiset pitäisi muhun enemmän yhteyttä jos oikeasti välittävät. En jaksa olla aina se joka pitää porukan kasassa. Ärsyttävää on myös se että yleensä porukka avautuu mulle asioistaan, mutta ei ikinä kysy miten mulla menee. Ehkä oon vaan taitava peittämään sen ettei mulla ole kaikki kunnossa. Tai sitten jos alan kertomaan jotain omaa juttua mut joko keskeytetään selittämällä päälle omaa juttua tai sit puhelin soi ja siihen pitää vastata. Eikä sitten edes kysytä et hei sulla oli juttu kesken miten se loppuu?! Tuntuu välillä ettei mun asiat kiinnosta melkeimpä ketään. Onneks on sentään pari ihmistä ketkä kuuntelee alusta loppuun ja on kokenut samanlaisia asioita kuin minä. :)
Myönnän kyllä että voisin ehkä tuputtaa omia juttujani välillä enemmän, mutta joistakin asioista on vaan vaikeampi puhua. Mm. joistakin lapsuusasioista, teiniajoista, koulukiusaamisesta, hautajaisista.. Veikkaisin kyllä että jos kertoisin pari asiaa mitä kukaan ei tiedä porukka järkyttyisi, sillä mua on aina pidetty positiivisena ja iloisena tyttönä. Välillä tulee miettittyä olisko mun lapsuus ollu erillainen jos mun vanhemmilla ei olisi tollasta työtä joka vie niin paljon aikaa ettei meillä oikeestaan ikinä oo ollu mitään perinteitä mitä tehdään esim. kun kaikki sattuu olemaan samaan aikaan saman katon alla. Ja kun jotain ehdottaa esim. lautapelin peluuta, siihenkään ei ole aikaa koska onhan tärkeämpää istua koneella tai katsoa telkkaria. Välillä kadehdin ystävieni perheitä he ovat niin läheisiä, toisin kuin me. Varsinkin minä joka olin kapinallinen teini oon aina ollu ulkopuolinen tässä perheessä. Lähes näkymätön.

 

PS. Toivottavasti kukaan ei ottanut herneitä nenäänsä tästä. :)